Synttärimorkkis
Maaliskuu on perheessäni yhtä onnentoivotusten ristitulta, koska saman kuukauden aikana syntymäpäiviään viettävät: äitini, isäni, tyttäreni ja myös minä itse!
Lapset juhlivat, aikuiset pakoilevat
Mistähän se johtuu, että lapsen syntymäpäiviä kyllä vietetään, mutta aikuisten ei, tai ainakin niitä vietetään harvemmin? Eli käytännössä juhlitaan vain täysiä kymppejä, jos niitäkään. Eivätkö aikuiset halua juhlia syntymäpäiviään? Kyllä minä haluaisin!
Ehkä en sitten ole vielä aikuinen.
Meidän lapsille järjestetään yleensä vähintään kahdet juhlat: yhdet sukulaisille ja toiset lapsen kavereille. Joskus jopa kolmannet kaikille ystäväperheille lapsineen! Ja entäs omat syntymäpäivät sitten? Niitä ei juhlittu tänäkään vuonna, vaan päivä kului lähes samoin kuin muutkin arkipäivät. Milloin minulle järjestetään syntymäpäiväjuhlat?! Itse järjestän lasten juhlat ja monesti leivon kakun myös K:lle ja kutsun läheisiä kahville. Mutta pitääkö minun leipoa omakin kakkuni? (tässä kohtaa viisivuotiaaksi taantunut Akka polkee jalkaa naama mutrussa)
Monet aikuiset lähestulkoon kammoavat lähestyviä syntymäpäiviään. Jos kaiken lisäksi on täyttämässä pyöreitä, niin varataan äkkiä lennot jonnekin kauas tai paetaan mökille/tunturiin/merelle/maan alle siksi aikaa, kun on vaarassa joutua onnittelujen, ja mikä vielä pahempaa; kyläilyn uhriksi! EN YMMÄRRÄ. Kyllä minä haluan edelleen juhlistaa omaa päivääni ja toivoisin, että mahdollisimman moni muistaisi minua syntymäpäivänäni. Enkä nyt tarkoita lahjoja, vaan ylipäätään muistamista. Ihan viestikin riittää, kortti on jo varma päiväni pelastaja ja hymyntuoja. Ja jos joku vielä tulisi yllättäen ihan kotiin asti kyläilemään ilman erillistä kutsumista, niin se pelastaisi koko vuoden! Ihan oikeasti.
Aika tavallinen tiistai
K vei syntymäpäiväni aamuna V:n päiväkotiin ja minä jäin vielä nukkumaan. Päiväkodilta lähtiessä K ajoi varta vasten kauppaan 15 kilometrin päähän ja haki minulle kukkia, ja olisin kuulemma saanut aamukahvinkin sänkyyn jos en olisi mennyt nousemaan K:n poissa ollessa! Lahjaksi sain kaulakorun ja korvakorut ❤ Aamu alkoi siis ihanasti, mutta muuten päivä oli hienoinen pettymys. Useimmat ystävät ja kaverit muistivat kyllä onnitteluviesteillä, ja yksi ystävä oli jopa kutonut minulle lahjaksi toiveideni mukaiset villasukat! Äidiltäni sain ruukkukukan ja vein vaihdossa tulppaanikimpun, koska äidilläni oli syntymäpäivä päivää ennen omaani. Omat lapset unohtivat onnitella ja päivällisen kokkasin itse, koska K:lle tulikin äkillisiä ylitöitä ja vastuu ruoasta siirtyi minulle.
©Pohjan Akka 19.3.2024
“Yllätysjuhlat olisivat parasta, mitä minulle voisi tapahtua!”
Illalla oli vähän paha mieli. Olen aina tykännyt syntymäpäivistä, siis omistani. Jotenkin lapsellisella tavalla haluaisin sen yhden päivän olevan olemassa vain minua varten! (eikä se ikinä ole, koska samana päivänä on Minna Canthin päivä) Haluaisin tuntea olevani rakastettu ja tärkeä ihminen läheisilleni, ja että minua varten nähtäisiin vaivaa. Yllätysjuhlat olisivat parasta, mitä minulle voisi tapahtua! Mutta. Se kuuluisa mutta. Lähes joka vuosi iskee synttärimorkkis, koska päivä ei koskaan yllä odotusteni tasolle. Ehkä pitäisi vain aikuistua ja skipata koko päivä. Mutta kun en halua.
“Silloin itketti, ja itkettää vähän nytkin.”
Kun täytin kolmekymmentä, halusin pitää juhlat. Kutsuin kaikki ystävämme meille juhliin, hankin lapselle lapsenvahdin ja jääkaappiin monta pulloa skumppaa. Leivoin kakkua ja kaikkea muuta ihanaa herkkua. Odotukset olivat korkealla, vielä korkeammalla kuin yleensä! Ja sitten yli puolet vieraista ilmoitti jättävänsä juhlat syystä tai toisesta väliin. Silloin itketti, ja itkettää vähän nytkin. Sen jälkeen en ole juhlia järjestänyt, kun ahdistaa jo valmiiksi, että suurin osa jättää taas tulematta. Että on muita kiireitä tai ei vain huvita tulla juhlimaan aikuista ihmistä. Tänä vuonna täytin 36, enkä järjestänyt juhlia tai ehdottanut syömään menemistä kavereiden kanssa. Ei käynyt yllätysvieraita. Illalla oli melko tyhjä olo.
Lapsen tärkeä päivä
Lapsille olen halunnut järjestää toiveiden mukaiset juhlat aina mahdollisuuksien mukaan. Olen vääntänyt teemakakkuja, metsästänyt koristeita ja suunnitellut menuja. Olen kutsunut paikalle kaikki lapselle tärkeät aikuiset ja kivat kaverit. Varsinaiset kaverisynttärit olen järjestänyt esikoiselleni viisivuotiaasta lähtien, ja kuopuksen ensimmäiset vastaavat ovat huhtikuun alussa. Niitä on kuulkaa odotettu jo kuukausitolkulla! Ja teema on ehtinyt vaihtua moneen kertaan, mutta lopulta Frozen on vienyt voiton. Tai kaippa tuo ehtii vielä vaihtua, kun onhan tässä runsas viikko aikaa.
©Pohjan Akka Juhlatarjottavia vuosien varrelta. Ainoastaan vasemman alakulman 4v-kakku ei ole itse tehty, kaikki muu on.
Tulevana viikonloppuna juhlimme V:n viisivuotispäivää sukulaisten kanssa, ja lupasin tehdä juhliin suklaisen Elsa-kakun. Frozenin Elsa, tiedäthän? Vielä en tiedä, kuinka saan kakun onnistumaan, koska kokemusta minulla on lähinnä porkkanakakusta, joka pysyy hyvin kasassa ja sitä on helppo käsitellä. Jännittää, mutta toivottavasti kakku kuitenkin onnistuu ja on toiveiden mukainen!
V:n varsinaisena syntymäpäivänä en ole paikalla, koska K on lasten kanssa isällään kyläilemässä, ja minä jäin kotiin järjestämään lauantain juhlia. Olen kiitollinen siitä, että saan olla rauhassa yksin kotona ja järjestää juhlat omalla tavallani ilman häiriöitä, mutta on outoa ja hieman surullista, että en voi halata omaa lastani ollenkaan hänen syntymäpäivänään. Olin kuitenkin melko merkittävässä roolissa silloin viisi vuotta sitten, kun hän tähän maailmaan tupsahti! Onneksi videopuhelut on keksitty, niin voidaan edes nähdä. Halataan sitten viikonloppuna ❤
©Pohjan Akka Ensikohtaaminen V:n kanssa maaliskuussa 2019.
Muistan omasta lapsuudestani sen, että synttäreitä juhlittiin aina useaan otteeseen. Minulle järjestettiin aina kaverisynttärit, ja lisäksi luonamme kävi useana iltana joku sukulainen tai ystävä kahvittelemassa, kun samalla juhlittiin aina myös vanhempieni syntymäpäiviä. Oli ihan parasta, jos syntymäpäivä osui arkipäivälle, ja sain koulussa tai päivähoidossa osakseni paljon huomiota ja onnitteluja! Ja koulun jälkeen kävelimme kavereideni kanssa meille ja äiti oli laittanut pöytään kaikkia ihania herkkuja! Koskaan ei ollut kakkua, koska en ole ikinä välittänyt täytekakusta. Minun juhlissani oli jäätelöä, nauravia nakkeja, popcornia ja karkkia. Mokkapaloja oli kaikkien muiden lasten synttäreillä, mutta ei minun juhlissani, koska en tykännyt niistäkään. Kerran äiti järjesti juhlani viereisellä Kesoililla ja saimme pitää takahuoneessa discon! Se oli mahtavaa, oli discovalot ja kaikki!
Toivottavasti omille lapsillenikin jää hyviä muistoja heidän syntymäpäivistään, ainakin yritän parhaani niiden tekemisessä ❤
Ikäkriiseilyä ja melankoliaa
Mielialalääkkeiden lopettamisen jäljiltä olen ollut muutenkin hieman allapäin ja erityisen tunteikas, joten ei ihme, että myös syntymäpäivät menivät tänä vuonna enemmän tunteisiin. Harmittaa, että en osannut nauttia niistä pienistä kivoista asioista, mitä syntymäpäiväni toi tullessaan, vaan päällimäiseksi jäi tunne, että en ehkä ole kuitenkaan niin kovin tärkeä. Kuitenkin, kiitos somen, moni sellainenkin kaveri onnitteli, jota en ole vuosiin nähnyt tai jonka kanssa en ole muuten edes tekemisissä. Mutta (taas se kuuluisa mutta) silti taas moni sellainen ihminen unohti onnitella, joka kuuluu elämääni enemmän.
Ja koska epävarmuus on leipälajini ja itsekkyys paheeni, niin alan heti epäillä omaa merkitystäni muiden elämässä. Esittävätkö nämä ihmiset vain, että olemme kavereita, vaikka todellisuudessa eivät jaksaisi seuraani? Pidetäänkö minusta oikeasti? Mitä voisin tehdä, että minusta pidettäisiin enemmän? Millainen minun pitäisi olla? Ja kaikkein myrkyllisimpänä hetkenä ajattelen Jenna Alexan laulun sanoin; “Päässäni pyörii, jäisikö mua kukaan kaipaamaan..”. Ja kyllä, tiedän kuulostavani aivan teiniltä, jolla on laskuhumalan aiheuttama angsti päällä.
Ymmärrän olevani “hieman” naurettava ja ylireagoivani isosti. Ymmärrän myös olevani järkyttävän itsekäs, kuten jo sanoin. Mutta en voi sille tunteelle mitään. En, vaikka koitan hokea itselleni olevani aivan sekaisin, ja että elämässäni on paljon ihmisiä, kenelle olen rakas ja tärkeä. Ja tietenkään minun ei kuulu muuttua muiden ihmisten takia. Minä olen minä. Ja tokihan se tärkeiden ihmisten laatu merkitsee, ei määrä? Ymmärrän, ja tavallaan myös sisäistän, kaiken tämän järkipuheen. Mutta. 👇🏼
©Pohjan Akka Rakkaiden ystävieni tekemä biisi on aika osuva (@marjaleenaofficial)
En oikeasti tiedä, miksi syntymäpäivä on minulle niin iso juttu ja miksi se vaikuttaa minuun niin paljon. Ja vielä niin negatiivisesti! En ole koskaan kokenut rakkauden puutetta, ja minulla on aina ollut paljon ystäviä. En ole joutunut olemaan yksin, eikä minua ole kiusattu. Miksi sitten olen niin helvetin epävarma itsestäni?! Selitä minulle se, niin tarjoan kahvit.
Minulla on myös pieni ikäkriisi. Ei mikään iso ja vakava, mutta semmoinen pieni ääni päässä kuiskuttaa, että miten voin olla jo 36-vuotias?! Miten on mahdollista, että pääsin yläasteelta 20 vuotta sitten, kun vastahan se oli. Siis ihan äskettäin. Tai miten esikoiseni on yhtäkkiä jo kahdeksan vuotias koululainen, joka soittaa suutaan ja haastaa kanssani riitaa harva se päivä?! Olenhan itsekin vasta hädintuskin aikuinen, mieleltäni vielä teini-ikäinen (jonka vuoksi ajaudun riitoihin kahdeksanvuotiaan kanssa)! Hullua. Aivan järjetöntä.
Ja samaan aikaan koen olevani juuri oikean ikäinen, ja iloitsen iän mukanaan tuomasta varmuudesta (jep, olen ollut vielä tätäkin epävarmempi nuorempana!) ja uskaliaisuudesta. Uskalsinhan aloittaa tämän bloginkin kirjoittamisen! Nuorempana epävarmuuteni esti minua tekemästä asioita, mutta nyt teen juttuja siitä huolimatta. Murehdin sitten vasta jälkikäteen, että mahtoiko mennä päin peetä tai vihaakohan joku minua nyt vai ei. Edelleen ajattelen aivan liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ja oletan muiden ajatuksien olevan pääosin negatiivisia. Ja samaan aikaan ymmärrän olevani väärässä useimmissa tapauksissa. Huah, ei ole helppoa olla minä.
Milloin sitä tuntee olevansa aikuinen?
Lasten saamisen jälkeen aika on kulunut kuin pikakelauksella. Tai siis vuodet ovat kuluneet siten, mutta päivät ovat tuntuneet aina loputtoman pitkiltä (herranjumala miten yksi päivä lasten kanssa yksin kotona voi kestää ainakin 39 tuntia?!). Joka tapauksessa aika on kulunut eri tavalla. Ihan huomaamatta. Vielä äsken odotin V:tä ja nyt edessäni touhuaa meikeistä ja pukeutumisesta kiinnostunut viisivuotias prinsessa, joka osaa ulkoa usemman Erika Vikmanin biisin ja haluaa autossa aina kuunnella “äidin lauluja”. Mihin tämä aika oikein menee? Ja koska sitä tuntee olevansa oikeasti aikuinen?
©Pohjan Akka Lahjakorut Rockers.fi
Olen myös yrittänyt sisäistää sen tosiasian, että lähestyn vääjäämättä uutta vuosikymmentä. Ja tuntuu, että en ole ollenkaan siellä, missä kuvittelin tämän ikäisenä olevani. En osaa sanoa, että minkä pitäisi olla toisin, mutta jotenkin tuntuu, että jotain tästä puuttuu. En vain tiedä mitä. Ainakin pitäisi tehdä vielä paljon töitä oman mielenterveyden kanssa, että oppisi luottamaan itseensä, eikä antaisi epävarmuuden kalvaa minua sisältä. Pitäisi myös oppia pois siitä ajatuksesta, että kaikkia pitää miellyttää. Kun kyllähän se on aivan taivaan tosi, että ei kukaan voi olla kaikkea kaikille. Ja kaikki ei vaan tykkää. Enhän itsekään tykkää kaikista ihmisistä, keitä tielleni on elämän aikana osunut! Miksi sitten kaikkien pitäisi tykätä minusta? Aika itsekäs ajatus. Mutta itsekäs minä välillä olenkin, varsinkin näin maaliskuussa. Ja tiedän varsin hyvin, että minua on vaikea miellyttää. Ehkä jopa mahdotonta. Aina on joku mutta.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen, jne ❤
Äläkä nyt ymmärrä minua väärin!
Oikeasti olen älyttömän kiitollinen kaikista ihanista ihmisistä elämässäni, eikä tässä ole tarkoituksena syyttää ketään! Tai no syytän itseäni ja typerää mieltäni, joka tuntuu pilaavan kaiken. Nämä kaikki epävarmuudethan ovat oman mielikuvitukseni tuotetta. Tietenkin ymmärrän, että kaikilla muillakin on kiire ja väsyttää ja asioita unohtuu. Elän itsekin keskellä ruuhkavuosia ja unohdan itsekin puolet muistettavista asioista. Unohdin jopa yhden rakkaan ystävän syntymäpäivän alkuvuodesta, joten pata kattilaa soimaa! Aika tekopyhää minulta, että vaadin muita priorisoimaan minun tärkeän päiväni, kun en itsekään kykene siihen muiden kohdalla. En, vaikka kyseessä olisi todella rakas ihminen. Ymmärrän myös sen, että aika harva aikuinen ymmärtää synttäri-intoni päälle. Eihän aikuiset juhli.
Syntymäpäivänäni vain taannun siksi pieneksi tytöksi, joka uskoo, että se päivä olisi jollain lailla maaginen ja ihana, ja silloin koko maailma pyörisi vain minun ympärilläni (eikä esimerkiksi Minna Canthin, joka törkeästi yrittää anastaa päiväni)!
Niin absurdilta, naurettavalta ja lapselliselta kuin se kuulostaakin.
Syntymäpäiväni iltana käperryin K:n kainaloon ja esitin toiveen, että jos K voisi järjestää minulle juhlat sitten neljän vuoden kuluttua.
Voin sitten esittää yllättynyttä.
