Hymyn taakse on helppo piilottaa mitä tahansa.

Koskaan et voi kysymättä tietää, että mitä toinen ajattelee, tai miten jollakulla menee. Ja silti et edes aina saa totuudenmukaista vastausta, koska kaikki eivät halua puhua vaikeista asioista ääneen. Osaa voi jopa hävettää, että oma mieli temppuilee ja masentaa, varsinkin jos ulospäin kaikki näyttäisi olevan hyvin. Ei ole helppoa myöntää, että on itse itsensä pahin vihollinen.

Olen paininut ahdistuksen ja masennuksen kanssa jo yli kymmenen vuotta. Olen näinä vuosina käynyt lyhyitä jaksoja terapiassa ja syönyt kahta eri mielialalääkettä, sekä ajoittain olen joutunut turvautumaan myös rauhoittaviin lääkkeisiin. Mieleni jää helposti kiertämään kehää, enkä lopulta saa enää mistään ajatuksesta kiinni. Kaikki on yhtä sekamelskaa ja koko kroppani käy ylikierroksilla.

Tällä hetkellä olen lääkkeetön, koska edellinen mielialalääke aiheutti minulle runsasta painonnousua, enkä halua sen jatkuvan. Toistaiseksi lääkkeettömyys ei ole kuitenkaan sujunut erityisen hyvin, koska elän tällä hetkellä keskellä elämäni pahinta ahdistusjaksoa, joka vaikuttaa kaikkiin elämäni osa-alueisiin.

Blogissa ja somessa puhun avoimesti tuntemuksistani, koska en koe tarpeelliseksi salata sitä, että mieleni ei toimi “normaalisti”. Ehkä joku löytää teksteistäni lohtua tai vertaistukea ❤