Avioero osa 1/3

Pitkään oli mennyt jo huonosti. Kotona oleminen ahdisti, toisen naama vain ärsytti ja onnellisuus, -mitä se taas olikaan? En edes muistanut sitä tunnetta.

“En rakasta sua enää.”

Oli kuin asuisi kämppäkaverin eikä aviopuolison kanssa. Lapset saivat nauttia vanhempien jatkuvasta ärtyneisyydestä ja kinastelusta. Rakkaudesta ei ollut tietoakaan. En vain jaksanut elää niin enää. Pakko oli tehdä jotain. Ja kuukauden Espanjassa vietetyn perheloman jälkeen pudotin pommin K:n syliin: ”Olen hakenut avioeroa. En rakasta sua enää. Mä olen niin pahoillani, mutta mun oli pakko.”

2.12.2022 on päivämäärä, jota en unohda varmasti koskaan. Se on myös tatuoituna iholleni, lasten syntymäpäivien viereen, heti meidän seurustelun alkupäivämäärän perään. Meidän yhteinen matka kesti 6006 päivää. 16 vuotta 5 kuukautta yhden viikon ja kaksi päivää. Siinä ajassa ehdimme asua yhdessä yli 14 vuotta, olla naimisissa 9 ja puoli vuotta, rakentaa omakotitalon, saada kaksi lasta ja aloittaa elämäntapamuutoksen lukemattomia kertoja. Yhteisiin vuosiin mahtui hirvittävän paljon rakkautta, ystävyyttä, kumppanuutta ja hauskuutta. Ja myös paljon pettymyksiä, suuttumusta, rahariitoja ja mökötystä. Niitä perusjuttuja, jotka kaikki kuuluvat parisuhteeseen.

“Kodin ulkopuolella sain olla jotain muuta, kuin äiti ja vaimo. Sain olla vain minä.”

Sitten aloin itse muuttua. 2020 ennen koronaa aloitin, taas kerran, elämäntapamuutoksen ja pudotin vuodessa 30 kiloa. Opin taas rakastamaan itseäni. Aloitin uuden ammatin opiskelun saman vuoden syksyllä ja sain paljon uusia ystäviä, sellaisia ystäviä, joita en jakanut K:n kanssa. Siihen asti käytännössä kaikki ystävät olivat yhteisiä. Ei ollut mitään omaa. Ja nyt oli. Oli kokonainen oma maailma, jossa nämä uudet ihmiset tutustuivat minuun sellaisena kun silloin olin, eivätkä tienneet mitään vuosia kestäneestä itseinhosta ja ahdistuksesta sairaalloiseen ylipainoon liittyen. Heille olin vain se sosiaalinen, hauska ja innostunut M.

Ja se oli ihanaa.

Kuvien välillä nelisen vuotta.

Oma muutos ja uudet kuviot niin ammatillisesti kuin muutenkin loivat varjon parisuhteen ylle. En viihtynyt kotona, vaan halusin viettää aikaa uusien ystävien kanssa ja tehdä töitä uuden ammatin parissa. Kotona oli raskas pikkulapsiarki ja mies, joka oli aina kärttyinen ja negatiivinen (myöhemmin selvisi miksi, mutta se ei nyt kuulu tähän). Ja kodin ulkopuolella sain olla jotain muuta, kuin äiti ja vaimo. Sain olla vain minä.

Pari vuotta ehti kulua ja kotona asiat pysyivät oikeastaan ennallaan. Eleltiin kämppiksinä ja koitettiin välttää riitelyä. Ja sitä paitsi K:n mielestä meillä ei ollut mitään varsinaisia ongelmia. Jo paljon ennen lasten saamista oltiin sovittu, että me ei sitten erota pikkulapsiaikana. Ei olla niitä, jotka luovuttaa kun on haastavaa. Ja sen vuoksi jaksoin yrittää. Kunnes en enää jaksanut.

“Kävin pääni sisällä jatkuvaa taistelua: lähteä vai jäädä?”

Espanjaan lähdimme Suomen marraskuuta pakoon lokakuun lopussa 2022. Asuttiin neljä viikkoa vanhemmillani Fuengirolassa ja se oli kamalin loma koskaan. Ainakin minulle, koska kävin pääni sisällä jatkuvaa taistelua: lähteä vai jäädä? Ja puolessa välissä lomaa sain tehtyä päätöksen; päätin hakea avioeroa heti kotiin palattuamme. Perjantaina 2.12.2022 lähetin hakemuksen yksin, vein lapset mummulaan hoitoon ja kotona istutin K:n sohvalle kertoakseni, että olen luovuttanut.

Se oli elämäni hirvein viikonloppu. Oli niin paljon kyyneliä, huutoa, syyttelyä, surua, vihaa ja kaikkea p*skaa, että ajatus onnellisesta elämästä tuntui täysin mahdottomalta. Olin varma, että K ottaa elämäntehtäväkseen tehdä elämästäni mahdollisimman vaikeaa. Että minulta vietäisiin kaikki, lapsista lähtien. Ja siltä se aluksi näyttikin. Mutta sitten koitti sunnuntai ja palasin lapset mukanani meidän yhteiseen kotiin. Oltiin sovittu, että lapsille ei kerrota ennen joulua ja vuoden loppuun asti asuttaisiin samassa talossa. Ja olin jo varautunut hyytävän kylmään joulunaikaan ja unettomiin öihin, mutta niin ei käynytkään. Yhteiselo alkoi sujua yllättävän hyvin. Jopa todella hyvin. Pian jo naurettiin yhdessä. Varsinkin silloin, kun opetin K:ta pesemään pyykkiä ja tekemään ruokaostoksia, olinhan koko yhteisen elämämme ajan hoitanut kaikki taloustyöt lähes yksin. Nyt piti molempien alkaa varautua elämään ilman toista ja siinä tuli huomattua, että kuinka paljon toinen onkaan kantanut kaikkien niiden vuosien aikana. Ja kuinka sitä on pitänyt toisiaan itsestäänselvyytenä jo vuosia.

“Olin menettänyt ankkurini. Ja olin päästänyt otteen irti ihan itse.”

Joulukuu kului nopeasti ja päiviä väritti huumori ja suru vuorotellen. Puhuttiin paljon ja saatiin asioita järjestykseen. Laadittiin sopimuksia lapsien hoidosta ja raha-asioista, jaettiin kaikessa hiljaisuudessa omaisuutta. Pakkasin pikkuhiljaa omia tavaroitani, koska olin muuttamassa tammikuussa vanhemmilleni asumaan entisen yhteisen kotimme läheisyyteen. Samaan aikaan odotin innolla tulevaisuutta ja siellä siintävää omaa kotia, mutta samalla olin surusta sairas. Lapset jäisivät asumaan isänsä kanssa, minusta tulisi viikonloppuvanhempi. Aivan absurdi ajatus, mutta tähän ratkaisuun päädyimme täysin sopuisasti ja hyvistä syistä. Taloudellinen tilanteeni oli paljon epävarmempi kuin K:n, joten näin olisi parempi. Yhteinen talo päätettiin laittaa myyntiin heti vuoden alusta ja kesällä muutettaisiin kaikki Tampereelle mahdollisimman lähekkäin, että lasten olisi helppo kulkea kahden kodin väliä.

K on kuulunut elämääni paljon kauemmin, kuin parisuhteemme on kestänyt. Tavattiin jo lapsina, kun K oli äidilläni perhepäivähoidossa ja asuimme naapureina. Ennen seurustelun alkamista olimme käytännössä parhaita ystäviä ja nyt eron aikana tuo ystävyys tuli taas pitkästä aikaa esiin. Oli niin helppo olla toisen kanssa, vitsailla ja katsoa iltaisin telkkaria. Nukuttiin tietysti eri huoneissa, eikä luonnollisesti enää halailtu tai muuten koskettu toisiimme. Siinä sen huomasi, että kuinka paljon meillä oli ollut läheisyyttä myös huonoina aikoina, kun yhtäkkiä ei enää ”saanut” koskettaa. Keittiössä ohi kulkiessa käsi meinasi ojentua koskettamaan selkää, sohvalla tuntui oudolta ettei voinut käpertyä kainaloon. Halauksia kaipasin kaikista eniten, K:n halaukset ovat aina olleet niin rauhoittavia ja maadoittavia, oikeita karhunhalauksia. Nyt tuntui välillä siltä, että vain ajelehdin holtittomasti. Olin menettänyt ankkurini. Ja olin päästänyt otteen irti ihan itse.

“Aatto valkeni surullisempana kuin koskaan. Kaipasin kaikkea mennyttä ja mielen valtasi haikeus.”

Joulua oli vaikea tehdä ja odottaa, kun ei ollut yhtään jouluinen olo. Lasten takia tehtiin kaikki normaalit joulurutiinit, käytiin Tallipihalla suklaapuodissa, leivottiin piparitalo, koristeltiin kotia ja kuusikin laitettiin ja joulukalentereita availtiin. Jouluaatosta oltiin sovittu, että ei syödä jouluruokaa kun ollaan vain oman perheen kesken. Vietettäisiin mahdollisimman rento viimeinen yhteinen joulu spagettia syöden.

Koitti aattoaamu ja lapset ryntäsivät alakertaan lahjoja hypistelemään (joulupukki oli taas käynyt meillä jo aattoyönä!) ja makasin yläkerran makuuhuoneessa kattoon tuijottaen. Oli outo olo. Ahdistunut ja hirveän surullinen. Jotenkin loputon. Olen aina ollut jouluihminen, oikea jouluttaja! Ja nyt aatto valkeni surullisempana kuin koskaan. Kaipasin kaikkea mennyttä ja mielen valtasi haikeus. Mitä jos tämä kaikki olikin ollut vain pahaa unta? En olisi halunnut nousta ollenkaan ylös, ettei todellisuus iskisi vasten kasvoja. Olin varma, että en ikinä voisi enää rakastaa joulua ja oli vaikea uskoa, että elämä voisi vielä joskus olla hyvää. Vähänpä silloin tiesin.

En muista miksi avasin suuni K:n makuuhuoneen ovella, mutta muistan pysähtyneeni rappusiin ja kysyväni:

”Ootko jo hereillä? Saisinko vielä kerran tulla sun viereen?”.