Avioero osa 2/3

24.12.2022 Jouluaatto, 22 päivää erosta

Kun hiivin K:n viereen unenlämpöiseen sänkyyn ja painauduin sitä minulle niin tuttua vartaloa vasten, niin ensin tuntui kuin sähköisku olisi kulkenut päästä varpaisiin ja sitten koko kehoni rentoutui. Ja sillä sekunnilla mielen valtasi helpotus. Tuntui, kuin olisi pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen tullut vihdoin kotiin. Tuo syli oli kuitenkin ollut turvasatamani jo yli 16 vuotta, se oli se paikka missä maailman murheet unohtuivat ja olemassa oltiin vain me kaksi. Ja voi taivas miten olinkaan ikävöinyt sitä!

Jouluaatto kului kuin unessa. En voinut ajatella mitään muuta, kuin aamuista lämpöä ja hiljaista kuiskuttelua, hetkeä joka kuului vain meille kahdelle. Olimme molemmat hämillämme, emmekä oikein tienneet mitä seuraavaksi tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään. Mutta jotain kauan aikaa sitten kadottamaani oli kuitenkin löytynyt, nimittäin yhteys ja vetovoima. Tuntui kuin jokainen soluni huutaisi päästä uudelleen niin lähelle ja lukittautua siihen maailman loppuun asti. Kaikki tunteet risteilivät päässä ristiin rastiin ja olin tulla hulluksi. Yritin parhaani mukaan keskittyä lasten joululahjojen avaamiseen, mutta sisälläni kuohui. Jotenkin en sillä hetkellä enää yhtään muistanut, että miksi olin halunnut erota. Kaikki vanha pyyhkiytyi pois ja olo oli kuin teinitytöllä, joka on juuri päässyt pitämään ihastustaan kädestä.

 “Kaikki vaivalla asetellut palaset olivat räjähtäneet pitkin poikin ja istuin taas keskellä tunteiden sekamelskaa paloja kuumeisesti keräillen.”

En muista joulunajasta juuri mitään, koska kaikki meni silloin niin sekaisin. Taas. Olin kuitenkin tehnyt päässäni erotyötä jo kuukausia ja marraskuusta alkaen ollut varma eropäätöksestä. Olin ollut aivan varma, että ero olisi paras ratkaisu kaikki asiat huomioon ottaen, vaikka se tarkoittaisi muuttoa pois lasten luota. Ja nyt tuo joulu sekoitti kaiken. Kaikki vaivalla asetellut palaset olivat räjähtäneet pitkin poikin ja istuin taas keskellä tunteiden sekamelskaa paloja kuumeisesti keräillen.

Välipäivinä pystyimme vaivoin pitämään näppimme erossa toisistamme muiden aikana, mutta kaikki kahdenkeskiset hetket vietimme tiiviisti lähekkäin. En muista koskaan tunteneeni sellaista vetovoimaa K:ta tai ketään muuta kohtaan. Olimme kuin pahaisia teinejä, jotka eivät pysty ajattelemaan mitään muuta kuin ihastustaan. Se oli ihanaa ja samalla pelottavaa. Kävi jopa niin, että vanhempani olivat tulossa meille Tapaninpäivänä syömään burgundinpataa, mutta keskityimme K:n kanssa liikaa toisiimme ja se pirun pata paloi pohjaan! Jouduttiin sitten tarjoamaan tortilloja epämääräisten selitysten kanssa tarjoiltuna

Mietimme, että mikä olisi meille nyt paras ratkaisu kaiken tämän hulluuden keskellä. Olimme kuitenkin alun perin sopineet, että lapsille kerrotaan erosta välipäivinä ja minä muuttaisin uudenvuodenpäivänä pois. Tunteiden vuoristorata oli kuitenkin niin vauhdikas, että oli äärimmäisen vaikeaa tehdä järkeviä päätöksiä. Toisaalta teki mieli jatkaa vain yhdessä ja unohtaa koko ero. Mutta sitten toisaalta emme voineet luottaa vasta heränneisiin tunteisiin. Oliko kyseessä vain hetkellinen tunnepiikki, vai alku jollekin pysyvämmälle?

Kävimme ensimmäistä kertaa parisuhdeterapeutilla 27.12. ja se oli loistava päätös. Saimme ulkopuolisen näkökulman asioihin ja samalla jäsenneltyä omia ajatuksiamme. Päätimme jatkaa eron tekemistä aiemmin sovitulla kaavalla, koska pieni välimatka tekisi meille varmasti hyvää. Molemmat saisivat tahoillaan miettiä asioita rauhassa ja tekisimme loppulliset päätökset vasta myöhemmin. Se meille kuitenkin oli sillä hetkellä selvää, että avioliittomme sellaisena kuin se oli ollut oli nyt ohi. Menneeseen ei voitu eikä haluttu palata. Joten samana iltana kerroimme lapsille erosta.

Lapset ottivat erouutisen yllättävän hyvin ja rauhallisesti. Istuimme sohvalla yhdessä ja pidimme K:n kanssa lapsia sylissä uutista kertoessamme. Kerroimme, että äiti ja isi ovat päättäneet erota ja äiti muuttaa uuden vuoden jälkeen toistaiseksi mummulaan. Lapset saivat esittää kysymyksiä ja tilanne pysyi hyvin rauhallisena. Mieleen on parhaiten jäänyt se, kun silloin kolmevuotias V istui sylissäni ja uutiset kuullessaan kääntyi hiljaa halaamaan minua tiukasti puristaen ja alkoi äänettömästi itkeä. Se oli sydäntä särkevää, mutta jo hetken päästä hän kysyi, että voiko nyt mennä leikkimään. Lapset ovat ihmeellisiä.

I Will Stay - Hurriganes

“I will stay by your side now and forever.”

Ongelmiin tarvitaan aina kaksi

Palataanpa vähän takaisin päin (koska minulle on tyypillistä, että tarinankerrontani polveilee ja unohdan välillä kokonaan mistä alunperin olin edes puhumassa). ELI:

Syitä eroon oli kuitenkin ollut paljon ja olin ollut lopulta täysin varma päätöksestäni hakea avioeroa yksin. K on hyvin määrätietoinen ja hyvä perustelemaan mielipiteensä. Oikeastaan hän on todella taitava puhumaan oikean vääräksi ja omenat päärynöiksi, jos tiedät mitä tarkoitan? K:lle oli aina ollut tärkeintä voittaa riidat ja väittelyt, hinnasta viis. En ole hyvä konflikteissa ja vältän riitelyä mahdollisimman pitkään. Ennemmin patoa sisääni kaiken ikävän ja teinkin sitä vuosia. Ei olisi kannattanut, sen olen vihdoin oppinut. Sen kuitenkin tiesin, että jos vain sanon K:lle, että haluan hakea avioeroa, sitä ei ei olisi ikinä tapahtunut eikä mikään olisi myöskään koskaan muuttunut. K olisi puhunut minut ympäri ja siitä ei oli lopulta seurannut mitään hyvää. Vain lisää ikäviä vuosia. Siksi eron hakeminen oli päätös, jonka halusin viedä loppuun itse. Päätös oli yksin minun.

Muutamaan kertaan viime vuosina olin ottanut puheeksi pariterapiaan menemisen, mutta siihen ei K:n mielestä ollut mitään tarvetta, kun eihän meillä ollut mitään ongelmiakaan. Ja kun pyysin, että voitaisiinko viettää laatuaikaa kahdestaan, niin kerran K sanoi suoraan, että tällä hetkellä hänellä ei ole voimavaroja parisuhteelle, vaan sen täytyy nyt vain odottaa parempia aikoja. Työ ja lapset veivät kaikki mehut ja minun tehtäväni oli odottaa kärsivällisesti vuoroani. Ehkä se taas koittaisi, kun lapset vähän kasvaisivat ja työstressi helpottaisi. Eli käytännössä minut nostettiin hyllylle pölyttymään ja odottamaan. Kuin jokin unohtunut koriste-esine, pääsiäspupu keskellä kesää, joka uskoo vahvasti siihen, että kyllä se pääsiäinen taas sieltä tulee. K piti itsestäänselvänä, että odottaisin kiltisti omaa vuoroani. Ja pitkään odotinkin.

Kun avioliittomme voi huonosti, aloin etsiä hyvää oloa muualta. Kotona en kokenut, että minua arvostettiin tai mielipiteistäni ja ajatuksista oltiin erityisen kiinnostuneita, joten annoin itsestäni kaiken kodin ulkopuolelle. Kotona koin paljon arvottomuutta ja välinpitämättömyyttä ja annoin samalla mitalla takaisin. Olin etäinen ja jatkuvasti ärsyyntynyt. Hermostuin pienistä jutuista ja nalkutin kaikesta. Ja silloinkin kun en tarkoittanut sanoa ikävästi, niin äänensävyni sai K:n hermostumaan. En vain osannut enää puhua puolisolleni nätisti, vaan aina sävy oli sarkastinen tai suorastaan vihamielinen. Aloin ottaa enemmän etäisyyttä ja nukuin monta yötä viikosta eri huoneessa. En vain kestänyt olla K:n lähellä, kun vieressäkin maatessa tuntui kuin oltaisiin oltu valovuosien päässä toisistamme. Oli helpompaa alkaa ottamaan askelia kauemmas, vaikka todellisuudessa olisi pitänyt mennä lähemmäs. Näin jälkikäteen näen paljon syitä itsessäni ja omassa käytöksessäni, vaikka silloin en kokenut olevani itse syypää mihinkään ongelmistamme. Halusin vain epätoivoisesti, että K tajuaisi muuttua ja sitten asiat olisivat paremmin. Mutta en silloin ymmärtänyt, että oikeasti en voi muuttaa mitään muuta kuin omaa toimintaani ja ennen kaikkea ajattelutapaani. Voi kun joku olisi silloin osannut sen minulle riittävän selkeästi ja ponnekkaasti sanoa!

Uusien ystävien ja tuttavuuksien myötä koin pitkästä aikaa hyvää oloa itsestäni. Oli ihanaa jutella ihmisten kanssa jotka aidosti halusivat tietää minusta kaiken! Ja oli mairittelevaa, kun sain osakseni kiinnostusta. Uppouduin keskusteluihin ja vietin kaiken aikani somessa ja whatsappissa. Ei mikään ihme, että semmoinen aiheuttaa puolisossa vastareaktion. Minä etäännyin ja olin tympeä ja toinen ärsyyntyi ja hermostui ja sai minut etääntymään lisää. Ja siinähän se oli “hauska” kierre valmiina.

 Muutosten tuulet ja mitä näitä nyt on

Joulukuussa heti eromme jälkeen K alkoi kuitenkin dramaattisesti muuttua. Hän alkoi pitää enemmän huolta itsestään aloittamalla lenkkeilyn ja avantouinnin, sekä laihtui ruokavaliomuutoksen myötä. Hän kävi parturissa ja palasi kotiin huoliteltuna ja hyvännäköisenä. Entinen tatuointien vihaaja kävi jopa ottamassa tatuoinnin käsivarteensa! Minulle K alkoi puhua todella kauniisti ja oli todella huomaavainen joka päivä. Oli äärimmäisen outoa, että joku muu täytti astianpesukonetta, teki ruokaa, pesi pyykkiä ja huolehti lasten päiväkotirepuista. K myös kirjoitti ajatuksiaan ylös ja kuunteli paljon selfhelp-kirjoja. Tuntui, kuin valo olisi syttynyt ja koko ukko herännyt pitkästä horroksesta takaisin elävien kirjoihin! En voinut uskoa silmieni edessä tapahtuvaa muutosta. Ja tämä kaikki muutos tapahtui täysin K:n omasta aloitteesta ja tahdosta. En ollut missään eroprosessin vaiheessa sanonut, että toivoisin hänen muuttuvan. Päinvastoin olin vihdoin päättänyt hyväksyä, että K on mikä on ja mikään voima maailmassa ei sitä voi muuttaa. Paitsi näköjään avioero.

Seurasin K:n muutosta äimistyneenä ja vitsailinkin jotain siihen suuntaan, että “Kyllä sitä nyt ollaan niin kiinnostuneita hyvinvoinnista ja ulkonäöstä, kun sinkkupäivät siintävät edessä!”. Siihen K vastasi, että hän on vain kokenut jonkinlaisen heräämisen ja päättänyt vielä jonain päivänä olla onnellinen, olosuhteista riippumatta. Mennyttä kun ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuudessa hän ei halua tehdä samoja virheitä. Ja mikäs siinä, mahtavaa, että inspiraatio oli löytynyt ja elämänilo siinä samalla. Ja varmasti kaikki nämä muutokset olivat osasyy siihen, että jouluaattona koin selittämättömän kovaa tarvetta päästä K:n viereen.

Samaan aikaan olin todella onnellinen K:n puolesta, että tämä alkoi saada elämäänsä järjestykseen ja uskoi parempaan huomiseen. Mutta silti toinen ääni päässäni kuiskasi, että “Nyt se muuttuu paremmaksi ja on sitä jollekin toiselle!”. Ja ajatus K:sta jonkun toisen kanssa tuntui pahemmalta kuin mikään koskaan.

Koti - Antti Tuisku

“Mikään ei mennyt niin kun me suunniteltiin

Rakennettiin unelmii, joista jäi vain betonii

Nyt sä pelkäät et tää meidän tie ei vie minnekään

Et ei oo mitään”

Ja tästä päästäänkin takaisin vuodenvaihteeseen 2022, kun lapsille oli kerrottu erouutiset ja muuttopäiväni läheni. Viimeiset päivät yhdessä perheen kanssa kuluivat hyvin tavallisesti kotona oleskellen. K kävi kahtena päivänä laskettelukurssilla (jep, uutta tämäkin) ja minä kävin tekemässä puolen vuoden sopimuksen personal trainerin kanssa. Uusi vuosi vietettiin nelistään ja muistan kuinka yöllä makoilimme K:n kanssa valveilla ja minua vain itketti. Pois muuttaminen tuntui todella pahalta. Tulisi niin hirveä ikävä. Mutta kaikesta huolimatta se olisi meille nyt paras ratkaisu. Tarvitsimme molemmat tilaa ja myös mahdollisuuden ikävöidä toista. Ehkä tuo 350 metrin etäisyys auttaisi tekemään loppuelämäämme koskevan päätöksen; yhdessä vai erikseen?