Elopainon lyhyt historia

Tämän tekstin julkaiseminen jännittää ja ahdistaa todella paljon, koska paino on niin henkilökohtainen asia. Mutta koen, että yleisön eteen astuminen on osa prosessia, joka minun tulee käydä läpi “parantuakseni” tästä minua aina piinanneesta epävarmuudesta ja itseinhosta. Haluan oppia rakastamaan itseäni sellaisena kun olen, enkä aina odottaa parempaa huomista. Joten nyt mennään eikä meinata:

Paino. Se on ollut elämäni isoin mörkö ja seurannut minua lapsuudesta asti. Se on aina mielessä, niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu, että mikään määrä syvään hengittelyä ja positiivista energiaa ei auta pitämään mörköä hallinnassa. Aina se väijyy jossain nurkan takana. Ja aina olen myös hävennyt painoani. Ihan aina.

Jos saisin hyvältä haltijalta tai kierolta noidalta yhden toiveen, toivoisin, ettei kumpikaan lapsistani koskaan joutuisi taistelemaan ylipainon tai minkään muunkaan painoon liittyvän ongelman kanssa.

©Pohjan Akka

Lapsuus

Lapsena olin hieman pyöreä, mutta en missään nimessä lihava. Olin ikäisekseni pitkä ja vartaloltani harteikas ja tanakka. Kotona syötiin tavallista kotiruokaa, joka sisälsi aina paljon kasviksia. Äitini on jojo-laihduttaja ja aina välillä meillä oli kausia, kun syötiin perkeleesti linssipihvejä ja kasvissosekeittoja ja välillä äiti oli jopa mehupaastolla (teki siis meille muille kyllä tavallista ruokaa). Sitten taas syötiin jonkun aikaa “normaalisti” ja hetken päästä oli taas keventämisen vuoro. En kuitenkaan muista äitini painon vaihdelleen mitenkään silmiinpistävästi, koska äidilläni ei ole ollut ollenkaan sen luokan paino-ongelmia kuin minulla aikuisena on ollut. Olen myös aivan erilainen ruumiinrakenteeltani, kuin äitini on. Voi kunpa olisin perinyt äidiltä edes sääret! Ne kun ovat nyt yli 70-vuotiaalla äidilläni paljon upeammat ja hoikemmat kuin minulla. Jostain olen kuitenkin tullut perineeksi leveän lantion ja paksut jalat.

Perheeni on aina ollut kova marjastamaan ja sienestämään ja kasvatimme omalla kasvimaallamme paljon vihanneksia joka kesä. Niitä olenkin oppinut jo lapsesta asti syömään monipuolisesti, mitä nyt sienien kanssa on vielä vähän harjoittelua! (Lapsena vihasin kaikkia puutarhatöitä, joten aika jännä, että kolmekymppisenä luin itseni kuitenkin puutarhuriksi…mutta se on aivan eri tarina se!)

©Pohjan Akka

Herkutteluun äitini herkästi puuttui sanomalla, että ei saa jatkuvasti herkutella, ettei liho! Ja koska en halunnut kuulla äidin nalkutusta asiasta, niin opettelin syömään salassa. Poikkesin koulumatkan varrella olevaan lähikauppaan (90-luvulla tässäkin tuppukylässä oli vielä elinvoimainen kauppa!) ja ostin Estrellan Manhattan-sipsejä, kermaviilin ja American-dippijauhetta (edelleen ykkösherkkukomboni). Kerran muistan istuneeni läheisellä Kesoililla tunnin miettimässä, että minkä makuisen suklaalevyn ostaisin; ihan tavallisen, vai ehkä kuitenkin hasselpähkinärouheen? Ja kotona piilotin herkut omaan huoneeseeni ja söin ne siellä kaikessa rauhassa ilman tuomitsevia katseita.

Vaikka oma äitini ei koskaan suoraan sanonut painostani mitään, niin mieleeni on jäänyt tätini lukuisat kommentit ulkonäöstäni. Lähes aina tavatessamme hän koki tarpeelliseksi kommentoida jotain; “Oletpa sinä lihonut sitten viime kerran!” tai “Mikäs se tuon värinen tukka on olevinaan?” Kulmalävistyksen ottaminen 16-vuotiaana oli muuten todella mehukas juttu tädin kanssa puitavaksi, se kun kuulemma rumensi minua entisestään ja oli aivan typerä juttu. Jännä juttu, että tädin näkeminen aiheutti aina negatiivisia tunteita, eikä suhteemme ole koskaan ollut erityisen lämmin.

Teini-ikä

Painoni mietitytti minua jo ala-asteella, ja muistan jo silloin jumppasalissa verranneeni reisieni paksuutta muihin tyttöihin ja miettineeni, että millähän saisin hoikemmat jalat. Ala-asteella en kuitenkaan vielä yrittänyt laihduttaa, onneksi. Kahdeksannen luokan jälkeisenä kesänä kävin kesätöissä isäni sementtivalimolla kymmenen kilometrin päässä kotoa ja monena päivänä poljin sinne pyörällä. Halusin pudottaa painoa ja se tuntui silloin hyvältä tavalta. Ennen töihin lähtöä kävin ensin tyhjällä mahalla uimassa ja nautin omenasiiderietikkaa juomaveden seassa, että rasvanpoltto olisi tehokasta. En edes tiedä mistä olin moisen keksinyt silloin! Niitä aikoja painoni normalisoitui kuiten pääasiassa kasvupyrähdyksen johdosta, kun kasvoin kesän aikana pituutta monta senttiä. Muistan iloinneeni, että vihdoinkin olen kaunis ja voin pitää kauniita vaatteita! Olin silloin yhtä pitkä kuin nyt, 174 cm ja painoin noin 70 kiloa.

2003

15-vuotiaana Kyproksella.

Lukioaikana lihoin jonkun verran, painoin 18-vuotiaana terveystarkastuksessa 87 kiloa ja järkytyin. En käynyt kotona koskaan vaa’alla, joten en ollut tiennyt kuinka paljon painoin. 87 tuntui maailmanlopulta. Olin lihava! Paino alkoi ahdistaa, enkä kestänyt ajatella sitä. Enkä myöskään tehnyt asialle mitään, painoin sen vaan taka-alalle ajatuksissa ja jatkoin samaan malliin. Herkuttelin lähes päivittäin ja käytin runsaasti alkoholia viikonloppuisin. Voisin nyt maksaa aika merkittävän summan rahaa, jos saisin aikakoneen ja pääsisin kertomaan lukioikäiselle itselleni, että “Jos nyt perehdyt terveellisiin elämäntapoihin, niin säästyt tulevaisuudessa monilta täysin turhilta murheilta!”. Mutta todennäköisesti en olisi kuitenkaan ottanut sitä kuuleviin korviini, koska tiesinhän silloin mielestäni jo kaiken, enkä tarvinnut kenenkään neuvoja minkään asian suhteen. Ah, ollappa vielä niin naiivi!

Parisuhteen alkuvuodet

K:n kanssa aloimme seurustella juhannuksena 2006 ja olin silloin 18 ja K melkein 17. Seurustelun alkamisen jälkeen aloimme molemmat pian lihoa ihan huomaamatta. Kuvista sen näkee näin jälkikäteen parhaiten, silloin sitä ei jotenkin muka huomannut. Elimme rakkauskuplassa ja tykkäsimme lojua sohvalla elokuvia katsellen ja herkkuja syöden. Aina välillä yritimme laihduttaa, mutta ei se koskaan kestänyt alkuintoa pidemmälle. Vanhat kalenterini (joita olen pitänyt yläasteelta tähän päivään asti) ovat täynnä samanlaisia merkintöjä; “Tänään taas kevennetään” tai “Nyt niskasta kiinni ja laihduttamaan!” ja “Taas uusi startti painonpudotukseen!”.

Lapsuudessa opittu tapa syödä salaa on seurannut minua koko elämäni ajan ja edelleen sorrun siihen heikkoina hetkinä. Vaikka K ei koskaan, siis ei KOSKAAN, ole sanonut minua lihavaksi tai muutenkaan sanonut, että minun pitäisi laihduttaa, niin silti en ole halunnut näyttää hänelle kuinka paljon välillä herkuttelen. Ja herkkukätköjä minulla on ollut aina.

Äitini ei lapsuudessani koskaan suoraan sanonut minulle mitään painostani, mutta koitti vihjailla ja ohjata terveellisempien valintojen suuntaan. Aikuiseksi kasvettuani ja kotoa pois muutettuani äiti yritti välillä vinkata uusista painonpudotustavoista ja koitti saada minut innostumaan liikunnasta. Muistan erityisesti sen, kun äitini soitti syksyllä 2011 ja kertoi karppaamisesta, vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, jonka avulla moni oli kuulemma saanut hyviä tuloksia. Äiti oli kuulemma huolissaan painostani, joka oli silloin jo hälyttävän korkea. Puhelun aikana koin vain suunnatonta ärsytystä, enkä aikonut missään nimessä edes perehtyä koko humpuukiin. Satun olemaan sellainen ihminen, joka ei käskettäessä hyppää. En tee varsinkaan mitään isoja muutoksia, jos joku toinen sitä ehdottaa tai käskee kokeilemaan. Minun täytyy innostua asiasta itse, jotta minulla on pienintäkään mahdollisuutta onnistua.

Ensimmäinen “onnistuminen”

Äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kihisin raivosta ja minua ärsytti, että äiti puuttui asioihini. Kyllähän minä laihduttaisin, jos haluaisin! Ja luonnollisesti tuntui pahalta, että oma äiti sanoi lihavaksi (ei suoraan, mutta kuitenkin). Annoin asian olla omassa arvossaan, kunnes alkuvuodesta 2012 itse perehdyin VHH-ruokavalioon ammattikorkeakoulun kurssilla ja innostuin kokeilemaan. Äiti oli tyytyväinen, vaikka en myöntänytkään koskaan, että alkuperäinen idea olisi tullut häneltä.

VHH:n avulla painoni putosi helposti ja hyvällä vauhdilla. Nälkää ei tarvinnut nähdä ja liikuntaa ei ollut pakko hampaat irvessä harrastaa. Myös K söi saman ruokavalion mukaisesti ja hänelläkin paino putosi merkittävästi muutaman kuukauden aikana. Läheisemme hämmästelivät muutostamme ja kaikki sujui todella hyvin. Aloitin saman vuoden kesänä kahvilayrittäjänä vohvelikahvilassa Laukontorilla Tampereella, ja jopa töissä onnistuin olemaan syömättä kaikkia ympärillä olevia herkkuja. Syksyyn mennessä painoni oli pudonnut 25 kiloa ja painoin 105 kg lähtiessämme lomamatkalle Kanariansaarille kahden ystävämme kanssa. Lomalla söimme vapaammin ja ihana valkoinen leipä vei mennessään.

Jojoilua ruuhkavuosina

Jaaaaa siitähän se taas lähti, nimittäin hiilihydraattien tolkuton ahmiminen. Leipä sen aloitti, mutta hyvin pian mukana olivat vanhat tutut sipsit ja jäätelöt. Ja tietenkin paino alkoi nousta. Keväällä 2013 painoin 113 kg, kun menimme naimisiin toukokuussa. Hääpukuni ei istunut hääpäivänä ihan yhtä hyvin kuin sovituksessa aiemmin talvella, mutta olin silti omasta mielestäni kaunis morsian.

Paino kuitenkin jatkoi nousemistaan ja jojoilin painoni kanssa siihen asti, kunnes tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi keväällä 2015. Raskauden alussa painoin 118 kg ja loppumetreillä vaaka näytti komeat 135 kg. Voin kertoa, että olo ei ollut erityisen hyvä. Raskausaikana minulla todettiin raskausdiabetes ja pistin insuliinia viimeisen kolmanneksen ajan. Kuukausi ennen synnytystä sain syvän laskimotukoksen vasempaan pohkeeseen, mutta muuten raskausaika meni hyvin painosta huolimatta.

Jojoilu jatkui esikoisen syntymän jälkeen, ja pahimmillaan painoin 139 kg keväällä 2018. Silloin aloimme K:n kanssa pussikeittokuurille ja kun kuopus ilmoitti tulostaan loppukesästä 2018 vaaka näytti 130 kg. Toisen raskauden aikana minulla ei ollut ruokahalua ja paino ei noussut kuin juuri ja juuri vauvan painon verran ja synnäriltä lähtiessä painoin 126,7 kg joka oli vähemmän kuin raskauden alussa. Siinä olisi ollut hyvä hetki jatkaa painonpudotusta, mutta toisin kävi. Synnytyksen jälkeen paino putosi parin viikon aikana lukemiin 122,7 kg, mutta ruokahalu palasi ja hormonit ja väsymys ajoivat taas huonoihin ruokatottumuksiin ja herkutteluun. Paino alkoi jälleen nousta ja kipupisteen saavutin lopulta helmikuussa 2020 painoni ollessa 130,9 kg. Silloin aloitin motivoituneena elämäntapamuutoksen ja aloin syödä ketogeenisen ruokavalion mukaan, eli hiilihydraatit olivat minimissä. Siitä alkoi nykyinen ketomatkani, josta kerron myöhemmin lisää!

2/2020 130,9kg ja 5/2022 n. 95kg. Paita kuvissa on sama.

Ehkä huomasitkin tekstiä lukiessasi, että koko elämäni ajan olen ollut enemmän tai vähemmän kartalla siitä millaisia lukemia vaaka näyttää. Lukion jälkeen olen alkanut kirjoittamaan painoni ylös kalenteriini ja joka vuosi kalenterini sivuilla toistuu sama teema: tyytymättömyys omaan kehoon. Voi kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut kiloista murehtimiseen ja itseni soimaamiseen! Ja jatkan sitä edelleen, vaikka nyt yritänkin aktiivisesti opetella negatiivisista ajatuksista eroon. Ylipaino saa minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja epäonnistuneeksi, enkä koe ansaitsevani hyviä asioita, jos vaa’an lukema on liian korkea. Olen piinallisen tietoinen jokaisesta epäkohdasta kehossani, enkä voi sille mitään, että olen pettynyt itseeni aina, jos syön “väärin” tai päivän jumppa jää väliin. Armollisuus, mitä se on? En ole tavannut, vaikka haluaisin kyllä.

On surullista, että olen itse itseni pahin vihollinen.