Ahdistavat kilot

Helmikuussa 2020 aloittamani elämäntapamuutos jatkui ongelmitta kesään 2022 saakka. Siihen mennessä paino oli puodonnut jo 38 kiloa ja en vieläkään ollut juuri poikennut ketoruokavaliosta. Kesällä 2022 jotain kuitenkin muuttui ja aloin huomaamatta lisätä hiilihydraatteja ruokavaliooni.

©Pohjan Akka Heinäkuussa 2022 olo oli vielä todella hyvä.

Kun annoit hiilareille pikkusormen…

Se alkoi pienistä jutuista. Hedelmä silloin tällöin. Monta kertaa viikossa sokeritonta jäätelöä. Sitten jo kävimme työporukalla lounaalla ja tilasinkin kebabin kanssa bataattiranskalaiset salaatin sijaan. Olihan minulla kuluttava fyysinen työ viherrakentajana, joten kyllä ne ylimääräiset hiilihydraatit tulisi töissä poltettua. Ja sitten niitä bataattiranuja tulikin tilattua ravintolassa joka kerta. Ja lounasbuffetissa en yhtäkkiä välittänyt enää siitä, että oliko kastikkeissa tai lihapullissa mahdollisesti jauhoja (ja sataprosenttisella varmuudella niissä oli ja paljon!). Eihän se nyt niin tarkkaa ollut… Kunnes se sitten jäi päälle ja ote alkoi luisua.

…ja ne vei koko Akan

Ja niin ne mopo ihan huomaamatta karkasi käsistä. Kesä oli henkisesti raskas, koska avioliittomme oli ratkeamispisteessä ja käsittelin tunteita syömällä. Ensin syömiset siirtyivät ketosta vhh:n puolelle, eli vain lisäsin “sallittuja” hiilihydraatteja (kuten hedelmiä) enemmän ruokavaliooni. Ja sitten olinkin niillä pienillä muutoksilla huomaamatta ajanut itseni lopulta sokerikoukkuun, taas kerran. Aloin syödä kylässä tavallisia herkkuja ja leipää. Eihän se haittaa, kun ei vaan kotona sitten syö! Ja sitten lähdimme marraskuussa Espanjaan kuukaudeksi. Lomalla saa kyllä syödä miten vaan, palataan sitten ruotuun kotona! Tähän kohtaan syvä huokaus.

©Pohjan Akka Ihan turistina Benalmadenassa marraskuussa 2022.

Neljä viikkoa Espanjan lämmössä

Marraskuun viettäminen Espanjan auringossa oli ihanaa! Varjopuolena oli toki se, että kävin sisälläni jatkuvaa taistelua siitä, että mitä tekisin avioliittomme kanssa. Lähteä vai jäädä? Pakoilin K:ta aina tilaisuuden tullen, koska en halunnut puida asioita yhteisellä lomalla. Joten lenkkeilin melkein joka päivä yksin pitkin Fuengirolan rantakatua ja kunto nousi kohisten. Aktiivinen lenkkeily varmasti pelasti minut lihomiselta tuon loman aikana, koska ruokavalio ei ollut enää ketoa nähnytkään! Söimme pelkkää vaaleata leipää, croissantteja, pastaa, pitsaa, sipsejä, jäätelöä… Herkuttelu ei ollut enää lainkaan hallinnassa.

©Pohjan Akka Lenkin jälkeen kävin aina hetken istumassa aallonmurtajalla ja vain tuijotin ajatuksiini vaipuneena merelle.

“..olin jo varma, että olen jotenkin ihmeen kaupalla raskaana!”

Loman lopussa olo oli kamala, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Koko kroppa oli niin sekaisin ja olo turvonnut, että olin jo varma, että olen jotenkin ihmeen kaupalla raskaana! Eihän se ollut edes mahdollista, mutta olin varma, että tunsin jopa vauvan liikkeet. Jep, mieli voi todellakin luoda vaikka millaisia oireita ja ymmärrän täysin, kuinka hullulta tämä kaikki kuulostaa! Ja ymmärsin sen jo silloin, usko pois. Olin kuitenkin niin sekaisin ja ahdistunut kaikesta, että mikään määrä negatiivisia testejä ei auttanut, vaan heti Suomeen palattuamme varasin gynekologin ja halusin ultralla varmistaa, että todella olen vain hullu. Ja hulluhan minä olinkin! Ja entäs ne tuntemani liikkeet? No ne olivat kuulemma suoliston liikkeitä, koska suolistoni oli niin ihmeissään radikaalisti muuttuneesta ruokavaliosta, että se kävi ylikierroksilla ja muljahteli miten sattuu. Muljahtelu oli niin suurta, että sen näki vatsan päältä. Aika hullua, vai mitä?

“Olen kärsinyt ahdistuksesta jo yli kymmenen vuotta, eikä se koskaan kokonaan häviä.”

Gynekologi oli todella ymmärtäväinen ja antoi minulle reseptin rauhoittaville lääkkeille, että saisin itseni kerättyä ja selviäisin tulevasta eroprosessista. Niistä olikin paljon hyötyä eromme aikana, mutta pelko koukuttumisesta estää minua syömästä niitä muulloin kuin äärimmäisessä hädässä. 30 tabletin purkista on nyt yli vuosi myöhemmin edelleen kolmasosa jäljellä, mutta on lohduttavaa tietää niiden olevan kaapissa. Tiedän avun olevan lähellä, jos ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi. Olen kärsinyt ahdistuksesta jo yli kymmenen vuotta, eikä se koskaan kokonaan häviä. Olen oppinut elämään sen kanssa ja suurimman osan ajasta se on hallinnassani, eikä se hankaloita elämääni juurikaan. Sitten on kausia, jolloin otteeni kirpoaa ja ahdistus ottaakin tilaisuuden tullen vallan. Silloin tuntuu, kuin joku istuisi koko ajan rintakehän päällä ja puristaisi kurkusta. Koko ajan on vähän paha olo ja ajatukset kiertävät kehää. Kahdesti elämäni aikana olen joutunut lähtemään jopa päivystykseen paniikkikohtauksen takia, koska olen ollut varma, että minulla on sydänkohtaus. Eli ei, ahdistus ei ole vain päässä, vaan se tuntuu ihan koko kropassa.

©Pohjan Akka

Tunteiden vuoristoradassa

Joulukuun alussa ilmoitin K:lle hakeneeni avioeroa, ja siitä lähti liikkelle sellainen elämää mullistava ajanjakso, jota en juurikaan haluaisi enää jälkikäteen ajatella. Oma hyvinvointi jäi taka-alalle ja keskityin vain selviämään päivästä toiseen. Ruokavalion muutos ei ollut vielä ihme kyllä vaikuttanut painooni mitenkään, vaan paino pysyi syömisistä riippumatta samana. Olo oli kyllä ajoittain todella turvonnut ja ikävä, mutta ei koko ajan. Tässä kohtaa tein sen virheen, että ajattelin olevani jotenkin koskematon, ihan kuin voisin tästä lähin syödä ihan mitä mieli tekee! Eihän paino ollut noussut tähän astisesta perseilystä huolimatta, joten tokihan asiat pysyisivät niin hyvällä tolalla jatkossakin…Jep, en ole aina sieltä välkyimmästä päästä.

Kun aloimme K:n kanssa keskustella uudesta alusta tammikuussa, niin herkuttelu ujutti itsensä mukaan kuvioihin. Ja miten salakavalasti se tapahtuikaan! Olin silloin niin ihastunut ja onnellinen, että en edes huomannut otteeni lipsuvan ja käden eksyvän karkkipussille jatkuvasti. En havahtunut edes silloin, kun aloitin salilla käymisen ja kävin vaa’alla ja luku olikin pari kiloa noussut. En huolestunut, vaikka olisi kannattanut, koska silloin korjausliike olisi ollut vielä helppo tehdä. Mutta ehei, annoin asian olla ja uskottelin itselleni, että kyllä paino taas pian lähtisi laskuun. Olin varma, että ihan pian saisin uuden otteen syömisistä ja kaikki taas normalisoituisi. Ensin vain vähän nautittaisiin elämästä ja syötäisiin vapaammin.

©Pohjan Akka Suklainen maapähkinävoikakku on ketoleivonnaisten aatelia.

Uusi yritys toisensa jälkeen

Koko viime vuoden sitten jojoilin syömisten kanssa. Aloitin aina vain uudelleen ja uudelleen ketoilun, mutta aina se päättyi ennemmin tai myöhemmin jonkin naurettavan tekosyyn varjolla. Jos jossain olen hyvä, niin itselleni valehtelussa ja tekosyiden sepittelyssä! Kyllä tänään voi syödä sipsejä, ei se herkuttelu tällä kertaa jää päälle. Ei yksi pala kakkua haittaa mitään. Kai nyt yhtenä päivänä voi syödä pastaa? NO KUN EI VOI. Jos satut olemaan sokeriaddikti, niin silloin ei ole mitään sellaista, että kyllä nyt yhden voiKun ei vaan voi. Koska se jää AINA päälle. Niin addiktio toimii, -ainakin minun kohdallani. Olen ehdottomasti kaikki tai ei mitään -tyyppiä.

“MIKSI tein tämän taas itselleni?”

Olen tunnesyöjä ja ahdistuneena ahmin. Ja kun paino alkoi nousta, niin sekin ahdisti. Ja kierre oli valmis. Pian aloin välttelemään peilejä, koska en halunnut nähdä paisuvaa olemustani ja kiristäviä vaatteita. Kaivoin kaapista taas kaikki luottokaavut päälleni, että sain verhottua kiloni niihin. Alkoi tuntua, että elämässä ei ole enää iloa. Koitin parhaani mukaan keksiä muuta ajateltavaa, mutta aina ajatukset kääntyivät takaisin omaan kehoon. Ja siihen, kuinka pettynyt olin itseeni. MIKSI tein tämän taas itselleni? MIKSI aloin lipsua hyväksi todetusta ruokavaliosta? MIKSI en pystynyt enää palaamaan keton pariin yrityksistä huolimatta? MIKSI olin taas lähes samassa pisteessä, kuin olin neljä vuotta sitten elämäntapamuutosta aloittaessani? Miksimiksimiksi.

©Pohjan Akka Kai päivästä voisi yrittää nauttia ilman jäätelöäkin..?

Hampaat irvessä salille

Yleinen aktiivisuus väheni radikaalisti viime elokuussa, kun jäin töistä pitkälle sairaslomalle polvien reistailun vuoksi. Polvet olivat koko syksyn todella kipeät ja liikkuminen oli vaikeaa. Salilla olen kuitenkin käynyt personal trainerin ohjauksessa nyt yli vuoden ja lihaskuntoni on parantunut huomattavasti, mutta se ei kamalasti lohduta, kun samalla olen kerännyt vaivalla pudotettuja kiloja yli 20 kg takaisin. Motivaatio liikkumiseen on kadonnut, mutta käyn salilla vähän väkisin. Tiedän siitä olevan minulle hyötyä, joten jatkan vaikka en jaksaisi. Kotitreenit jäävät helposti välistä, kun en vain saa aikaiseksi aloittaa. Lenkkeily ei onnistu, koska polvien kunto on vielä arvaamaton. Kesällä arkiliikunta sentään taas lisääntyy merkittävästi, kun puutarhatyöt alkavat. Toivotaan, että polvet vain kestävät. Siihen asti täytyy etsiä sitä kadonnutta motivaatiota. Oletko muuten sattunut näkemään sitä?

©Pohjan Akka Motivaatiota etsimässä.

Kun mikään ei kiinnosta ja peilikuva inhottaa ja surettaa

En jaksaisi nykyään yhtään mitään. Haluaisin vain viettää päivät sängyssä peiton alle piiloutuneena ja surkutella itseäni ja kertyneitä kiloja. Haluaisin tuijottaa koko päivän seinää ja olla tekemättä yhtään mitään. En kuitenkaan tee niin, koska en voi tehdä sitä perheelleni. Minua tarvitaan ja minulla on vastuita. Tsemppaan ja vien lapset tekohymy kasvoilla päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin. Heitän läppää kirjastontädille, ja vaikutan varmasti ulospäin normaalilta. Sisältä olen kuitenkin rikki ja hymyily on uuvuttavaa. Tai oikeastaan nyt ihan kaikki uuvuttaa. Ja vituttaa.

Peilikuvani ällöttää minua ja pieneksi jääneet vaatteet itkettävät. Muistan sen tunteen, kuinka hienoa oli voida ostaa vartalonmyötäisiä vaatteita ja tuntea olonsa niissä kauniiksi ja seksikkääksi! Ja voi miten kaipaan sitä, kun oma vartalo ei ällöttänyt, vaan kannoin itseni itsevarmasti ja ylpeydellä. Nyt olen taas painunut hitaasti kasaan ja yritän parhaani mukaan piilottaa itseni katseilta. Minua nolottaa tavata ihmisiä, jotka eivät ole nähneet minua pitkään aikaan. Nolottaa, koska olen epäonnistunut ja lihonut uudelleen. Vihaan tätä tunnetta, kun kroppa ei tunnu omalta!

©Pohjan Akka Kuvat kesältä 2022. Ehkä vielä joskus saan nauttia tuosta itsevarmuudesta ja kehorauhasta.

Selailen vanhoja kuvia itsestäni, joissa olen hymy korvissa ja niin sinut pienentyneen kroppani kanssa, että nyt ihan sieluun asti sattuu. Haluan päästä siihen mielentilaan takaisin! Palasimme juuri tällä viikolla lomamatkalta (karibianristeily, josta tulossa oma postauksensa myöhemmin!) ja minusta otetut lomakuvat ovat aivan kamalia! En edes pysty mitään bikinikuvia tänne julkaisemaan, koska kuvien katselu ahdistaa niin paljon. Inhoan itseäni, että olen taas samassa pisteessä, kuin neljä vuotta sitten. Mutta jotain hyvääkin; olen aloittanut keton heti kotiin tultuamme ja nyt minulla on tunne, että tämä kerta on se oikea. Nyt tämä taas onnistuu. Mutta tsemppiä tässä tarvitaan, ja paljon!

Haluan elämäni takaisin.

Edellinen
Edellinen

Helmikuun budjetti

Seuraava
Seuraava

Romahdus