Romahdus

Valmistuin puutarhuriksi maaliskuussa 2022 ja olen työskennellyt viherrakentajana kesästä 2021 saakka. Ala vei kertaheitolla sydämeni ja olen ollut todella innoissani uudesta ammatistani opiskelujen alusta lähtien! Olen hyvä ja motivoitunut työntekijä, ja tähtäimessäni oli edetä työnjohtajaksi lähivuosina. Toisin kuitenkin kävi.

**©Pohjan Akka** *“Se on pakko jaksaa vaik raakana, kyl tilipäivä sit korvaa sen” Amatimies -JVG*

Keväällä 2023 aloitin taas talven jälkeen työt tutussa firmassa, mutta tällä kertaa toimenkuvani muuttui viherrakentajasta vihertyövastaavaksi, koska lähiesihenkilöni jäi vanhempainvapaalle ja olin sillä hetkellä firman pätevin mitä tulee puutarhurin töihin ja kasvituntemukseen. Olin innoissani uudesta asemastani ja lisääntyneestä vastuusta, ja aloitin työt samalla energialla ja ilolla, kuin aikaisempinakin vuosina. Kausi osoittautui varsinkin henkisesti todella raskaaksi heti alkumetreillä, ja fyysisetkin ongelmat alkoivat jo toukokuussa, kun vasen polveni alkoi yhtäkkiä reistailla. Mitään tapaturmaa ei sattunut, mutta polvi kipeytyi yhden työpäivän aikana ja sen jälkeen kävelin nilkuttaen, enkä päässyt kunnolla kyykkyyn.

En ole “saikuttaja”, joten en helposti ota sairaslomaa, vaan tsemppaan enkä valita pienistä. Tykkään (tai tykkäsin) työstäni valtavasti, enkä senkään vuoksi halunnut olla “turhaan” poissa. Kyllä kipeän polvenkin kanssa pärjäsi, kun muokkasi työskentelytapoja ja -asentoja sen mukaan. Hetken meni ihan hyvin, kunnes toinenkin polvi alkoi oireilla; olinhan kompensoinut vasemman polven huonoa kuntoa käyttämällä enemmän toista jalkaa. Se kostautui sillä, että lopulta molemmat polvet olivat niin kipeät, että en päässyt enää lainkaan kyykkyyn, saati sitten voinut työskennellä polvillani. Ja jos et tiennyt, niin viherrakentajan ja puutarhurin töissä se on melko iso ongelma.

Polviongelmien lisäksi myös mieleni alkoi oireilla. Aloin olla masentunut ja ahdistunut, ja vanhana tunnesyöjänä aloin myös syödä tunteisiini. Työautoni hanskalokero olikin täynnä vaikka mitä herkkuja, joita sitten kaikilla tauoilla sieltä ahdoin suuhuni. Hyvä puoli yksin työkohteissa olemisessa oli se, että kukaan ei nähnyt mitä söin. Muuten yksin työskentely alkoi käydä voimilleni, koska kaipasin työkavereiden tukea ja yhteisöllisyyttä. Tämäkin on niin ristiriitainen juttu, koska viihdyn myös yksin ja itsenäinen työskentely sujuu minulta hyvin! Välillä sitä kuitenkin kaipaa myös porukalla olemista.

“Huomasin, että töihin meneminen ja töiden ajattelu ahdisti.”

Juhannusviikolla olin töissä muiden kanssa ja kova helle ja kiireinen aikataulu alkoivat käydä kaikkien voimille, mutta minulla alkoi jaksaminen loppua myös henkisesti. Ahdistus alkoi hiipiä isommaksi osaksi elämää ja huomasin, että töihin meneminen ja töiden ajattelukin ahdisti. Iski myös huijarisyndrooma; en uskonut enää itsekään omiin kykyihini ja tuntui, että en osaa enää mitään. Töissä nieleskelin kyyneleitä ja tsemppasin, mutta kotona en jaksanut enää mitään. Syöminen lähti aivan lapasesta ja kontrollin menettäminen vain pahensi oloani. Myös polvet olivat koko ajan huonommassa kunnossa ja lopulta yksi työkavereistani jo sanoi, että nyt on oikeasti aika mennä näyttämään polvia lääkärille. Varasin ajan juhannuksen jälkeen ja molemmat polvet magneettikuvattiin heti. Polvista löytyi alkanutta rustovauriota, kysta ja paljon nestettä, joka sitten seuraavana päivänä poistettiin ja tilalle pistettiin kortisonia kipuja helpottamaan. Toimenpiteen jälkeen pääsin taas pitkästä aikaa laskeutumaan polvilleni ja töiden tekeminen onnistui huomattavasti helpommin. Oli ihanaa päästä taas kyykkyyn ja kävelemään raput alas ilman tukea! Pää ei kuitenkaan ollut menossa mukana ja ahdistus kuristi edelleen kurkkua joka päivä.

**©Pohjan Akka** *Nesteiden punkteeraaminen ja kortisonipiikkien laittaminen eivät olleet mukavia toimenpiteitä, mutta vaikutuksen huomasi aika pian.*

Kun jaksaminen loppui

4. heinäkuuta olin taas kerran yksin töissä, ja tauolla istuin työautossani ja tuijotin puhelintani kädet täristen. Olisi pakko soittaa työterveyteen, että en vain jaksa enää. Kaikki oli yksinkertaisesti liikaa. Ahdistus oli niin kovaa, että en saanut kunnolla nukuttua, hengittäminen oli pinnallista, ja vapaa-ajallakin vain pelkäsin sitä hetkeä, kun pitäisi taas lähteä töihin. Työilmapiiri oli ollut jo pitkään kireä, ja tuntui, ettei mikään koskaan riittänyt. Olin tehnyt parhaani koko ajan, mutta polvista aiheutuneet haitat ahdistivat ja nolottivat. Hävetti, että typerät polveni eivät muka kestäneet työtäni. Sain kuin sainkin kerättyä rohkeuteni ja soitin ajanvaraukseen.

Sain ajan heti seuraavalle päivälle. Töiden jälkeen kävin ensin salilla, ja sitten lähdin ahdistus kurkkua kuristaen lääkäriin. Odotusaulassa tuijotin kädessäni olevaa paperia, johon olin kirjoittanut ylös ajatuksiani siltä varalta, että en lääkärin edessä muistaisi kaikkea sanoa. Minulla on nimittäin erittäin paha tapa vähätellä kipuja ja oloja lääkärille, joten kerrankin olin valmistautunut. Lääkäri oli 50 minuttia myöhässä ja meinasin tulla hulluksi odottaessani vuoroani. Sykkeeni huiteli yli sadassa, vaikka istuin lamaantuneena paikallani. Kolme kertaa nousin ylös lähteäksi kokonaan pois. Mitä minä täällä edes tein?! Ei tässä nyt sellainen hätä ollut, että lääkäriä tarvittaisiin! Kyllähän olen ennenkin pärjännyt… Onneksi oli se lappu. Tavasin lappuani uudelleen ja uudelleen, että muistaisin, miksi olin päätynyt hakemaan apua.

Kun lääkäri vihdoin kutsui minut sisään, kävelin huoneeseen kuin unessa. Istuessani alas romahdin täysin. Purskahdin itkuun (minä, joka en koskaan itke julkisella paikalla!) ja sain ainoastaan sanottua, että “olen niin helvetin väsynyt ja kaikki on liikaa!” Työnsin kädessäni olevan hiestä kostean paperin lääkärin käteen, ja hiljaisuuden vallitessa hän luki kaiken kirjoittamani ja katsahti sitten minuun. “Kyllä me kuule nyt tehdään sillä tavalla, että ihan ensimmäiseksi sä istut nyt vain ihan rauhassa siinä ja hengittelet, kun mä kirjaan tästä näitä asioita koneelle ylös. Hyvä, että oot kirjoittanut näitä asioita ylös. Sitten kohta puhutaan siitä, että mitä me voidaan sun hyväksi tehdä. Ei ole mitään hätää.”

**©Pohjan Akka** *Lääkäriä varten kirjoittamani lappu on edelleen tallessa.*

Mielialalääkkeillä uuteen nousuun?

Olin töistä pois vajaan kaksi viikkoa. Aloin syömään mielialalääkkeitä ja kävin tapaamassa työpsykologia ja omaan laskuun kävin myös pariterapiasta tutun psykoterapeutin juttusilla. Sairasloma tuli tarpeeseen, mutta totta puhuakseni olin koko ajan ahdistunut siitä, että olin pois töistä “turhaan”. Olisin saanut jatkoa sairaslomalle vain soittamalla lääkärille, mutta päätin mennä takaisin töihin. Sovin esihenkilöni kanssa, että teen loppukauden vajaata viikkoa ja toivoin sen auttavan minua jaksamaan kauden loppuun asti. Eihän marraskuuhun nyt niin pitkä aika enää ollut…Lääkkeet helpottivat oloa vähän, mutta samalla ne hioivat huiput pois myös hyvistä tuntemuksista. Lääkkeet myös lisäsivät ruokahaluani, eli uuteen nousuun niillä lähti ainakin paino.

**©Pohjan Akka** *Värittäminen on yksi keino, millä hoidan ahdistustani. Mieli lepää, kun keskityn vain väreihin.*

Viherrakentaja kävelykieltoon

Kaksi viikkoa ehdin olla töissä, kun oli polvien vuoro sanoa itsensä irti. Polvia oli särkenyt useampana päivänä, mutta selviydyin kuitenkin töistä normaalisti. Kunnes vapaapäivänäni ajoin kotona nurmikkoa, ja illalla en päässyt enää ilman apua sohvalta ylös. Polvet olivat niin kipeät, että liikkeelle lähtö sai kyyneleet silmiini. Polvet jotenkin lukkiutuivat istuessa, ja kun nousin ylös, niin vasta parin askeleen päästä lukko vapautui kamalan pamauksen ja kivun saattelemana. Ja tämän pamauksen kuulivat kaikki samassa huoneessa olevat, joten se ei todellakaan ole liioittelua! Jouduin soittamaan taas lääkärille ja ortopedi määräsi minut kävelykieltoon kahdeksi viikoksi; en saisi kävellä yhtään ylimääräistä, vaan polvia piti nyt kunnolla lepuuttaa. Myös portaiden käyttöä varsinkin alaspäin tullessa oli syytä kuulemma välttää. Helppo juttu, kun omassa kodissa on neljä kerrosta…

Mitään syytä polvien lukkiutumiseen ei löydetty, eikä lääkärin mielestä niin edes pitäisi voida käydä, että polvissa ottaisi joku kiinni ja ne jäisivät siksi jumiin. Lepo ei auttanut ensimmäisen kahden viikon aikana ja sairaslomaani jatkettiin toisella samanlaisella pätkällä. Lopulta työterveyslääkäri päätti suosiolla jatkaa sairaslomaani työsopimukseni loppuun asti, koska polvien kuntoutumisesta ei voitu mennä takuuseen.

**©Pohjan Akka** *Kävelykiellon vuoksi perheloma Tuurissa sujui pyörätuolilla liikkuen.*

Rikki koko Akka

Ja niin jouduin lopettamaan työni kesken kauden. Loppukesä ja syksy kuluivat pitkälti olohuoneen sohvalla istuessa ja värityskirjoja värittäessä. Luin ja kuuntelin myös paljon self help -kirjallisuutta ja yritin pitää mieleni positiivisena. Ainakin töihin liittynyt ahdistus sai jäädä, koska en enää palaisi töihin sillä kaudella. Hyviä työkavereita oli kyllä ikävä, mutta työn henkistä kuormitusta ei. Se kyllä ahdisti, että pitkä sairaslomani aiheutti työpaikallani kustannusten lisäksi myös uudelleenjärjestelyjä, koska olin ollut yksin vastuussa monesta asiasta. Yritin parhaani mukaan auttaa työkavereita vastaamalla kysymyksiin etänä ja tein kirjalliset ohjeet yhdestä isommasta projektista, jonka vastaavana olin ollut. Autoin mielelläni ja samalla oma henkinen taakkani keveni hieman.

Mieleeni alkoi pian kuitenkin hiipiä pelko tulevaisuudesta, koska ei olisi mitään takeita, että polveni tulisivat enää koskaan kokonaan kuntoon. Jos polvet eivät kestäisi fyysistä työtä, niin pitäisikö minun taas hankkia itselleni uusi ammatti? Vastahan olin valmistunut puutarhuriksi alle pari vuotta sitten! Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi marraskuun alussa, kun sairaslomani, ja samalla työsuhteeni, päättyivät lokakuun loppuun. Työvoimatoimistossa keskustelin asianhoitajani kanssa pitkään tulevaisuudensuunnitelmistani ja mahdollisuuksista työllistyä. Sain lähetteen työttömien terveystarkastukseen, jotta lääkäri voisi arvioida työkykyäni ja päätös voisi siten vaikuttaa työnhakuprosessiini.

Missä mennään nyt?

Tällä hetkellä olen edelleen työttömänä. Haen kyllä töitä, mutta motivaationi työn etsimiseen ja kaikkeen muuhunkin on kadoksissa. En tiedä yhtään, että mitä haluaisin seuraavaksi alkaa tekemään työkseni. Ainoa, mikä tällä hetkellä kiinnostaa ja innostaa, on kirjoittaminen. Tämä blogi onkin ollut henkireikäni nyt alkuvuonna!

Polvet ovat olleet ihan kohtalaisessa kunnossa nyt, kun fyysinen rasitus on ollut suhteellisen vähäistä ja samalla olen kuntouttanut niitä tekemällä personal trainerin minulle suunnittelemaa kuminauhatreeniä. Pääsen laskeutumaan polvilleni, en onnu kävellessäni ja pääsen rappuset normaalisti alas ilman tukea. Kyykkyjä en vielä voi tehdä, mutta toivottavasti nekin onnistuvat vielä tänä vuonna. Ylimääräinen paino tietysti rasittaa nyt myös polviani, mutta toivon hartaasti, että kevätaurinko herättää minussa motivaation laittaa ruokavalioni taas kuntoon ja paino alkaa laskea.

Ahdistus on aika vahvasti läsnä koko ajan. Tällä hetkellä eniten ahdistaa paino ja oma saamattomuus sen suhteen. Olen alkanut helmikuun alusta vähentämään mielialalääkkeiden annostusta, koska haluan päästä niistä kokonaan eroon. Lääkkeistä on varmasti ollut paljon hyötyäkin, mutta en halua enää elää puolinaista elämää laimeiden tunteiden kanssa. En myöskään halua, että mikään lääke aiheuttaa minulle enempää painonnousua, koska tuskin se täysin sattumaa on, että juuri lääkkeiden aloittamisen jälkeen painoni on noussut puolessa vuodessa 20 kiloa. Lääkkeiden vähentäminen varmasti aiheuttaa nyt sitä, että mieleni on viime päivinä ollut maassa ja kaikki arjen pienetkin askareet ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Miten raskasta voikaan olla pestä hampaat iltaisin, lasten hampaista puhumattakaan!

Voimien keräämistä lomalla

Lähdemme maaliskuun alussa K:n kanssa pitkään haaveissa olleelle matkalle; Karibianristeilylle! Olen odottanut kahdenkeskistä lomaa jo ikuisuuden, mutta nyt kuluneen viikon ajan olen ollut aivan järkyttävän ahdistunut matkasta. Tai en oikeastaan matkasta, vaan siitä, että pelkään tulevani kipeäksi juuri ennen matkaa, ja matka joudutaan perumaan. Aivan älytöntä, tiedän kyllä! En kuitenkaan pysty pysäyttämään ajatuksissani rullaavaa kelaa, jossa katastrofiajatukset jylläävät. Olen nukkunut todella huonosti ja ahdistus tuntuu jäytävänä kipuna rintalastan alla. Kipeä en ole, vielä. Toivottavasti matkapäivä tulisi pian ja pääsisimme lähtemään suunnitellusti! Uskon vahvasti, että lomalla ahdistuksenikin edes hetkeksi hellittää ja saan tilaa positiivisille ajatuksille ❤

Ehkä jopa lomalla keksin, että mikä minusta tulisi isona 👀