Täältä noustaan vielä

Kaikkien elämässä tulee väkisinkin eteen huonompia jaksoja, jolloin kaikki vähäinen energia on käytettävä pakolliseen arjesta selviytymiseen. Olen ollut tällaisessa selvitymistilassa keväästä 2024 asti, mutta alkusyksystä alkaen olen tehnyt hirvittävän paljon töitä sen eteen, että tästä synkkyyden suosta voisi vielä joskus selvitä takaisin valoon.

©Pohjan Akka

Kun ilo katosi

En osaa tarkkaan sanoa, että milloin ilo pääsi karkaamaan otteestani, mutta psykiatrin esittämä kysymys herätti; “Mitkä asiat tuottavat sinulle iloa?”.

Istuin psykiatrin vastaanotolla sateisena maanantaina orastavan migreenin jyskyttäessä ohimoita. Se oli viimeinen etappi tielläni kohti Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa, koska tarvitsin vielä B-lausunnon kuntoutushakemusta varten ja pääsisin sitten vihdoin aloittamaan vähintään vuoden kestävän psykoterapian valitsemani terapeutin kanssa. Olin koko syksyn tehnyt töitä tämän asian eteen ja ravannut lääkärissä, verikokeissa, sairaanhoitajan juttusilla, ryhmäterapiassa ja antanut valvotun virtsanäytteen. Olin tavannut kaksi terapeuttiehdokasta ja kertonut samat taustatiedot jo ainakin viidelle eri henkilölle kuluneiden kuukausien aikana. Paljon oli tehty, mutta vielä enemmän töitä olisi edessä, kun varsinainen terapia vihdoin alkaisi. Mutta ensin pitäisi vastata psykiatrin yllättävän vaikeaan kysymykseen.

Ilo. Mikä minulle tuottaa iloa? Päässä vain humisi, kun tuijotin mitään näkemättä käsiäni. Nyt pitäisi varmaan vastata, että tottakai ainakin perhe ja parisuhde tuottavat iloa?! Mutta kun tarkemmin ajattelin, niin lopputulos oli aika pysäyttävä: “Suoraan sanottuna mikään ei erityisemmin tuota minulle iloa tällä hetkellä.”

Ja sen ääneen sanomisesta seurasi välittömäsi huono omatunto. Olipa itsekästä sanoa, että mikään ei tuota minulle iloa, vaikka ympärilläni on paljon rakkaita ihmisiä, joiden seurasta nautin ja elämässä moni asia on mallillaan! On terveet lapset, rakastava puoliso, ystäviä ja jopa mielekkäitä harrastuksiakin. Mutta tunsinko vilpittömästi iloa näistä asioista? En. En tunne. Ja se ei ole kyllä normaalia.

©Pohjan Akka

Toki elämässäni tapahtuu iloa tuottavia asioita, mutta kyse on ohi kiitävistä hetkistä ja pienistä jutuista. Tässä yhtenä päivänä iloitsin siitä, että komposti on pysynyt koko talven käynnissä. Ilo siitä nostatti hetkeksi hymyn, mutta tunne laantui melkein heti. Tuntuu, että en saa ilosta otetta, vaan se vain leikittelee ja karkaa heti käden ulottumattomiin. En vain ole iloinen tällä hetkellä ollenkaan. En innostu asioista, enkä jaksa iloita muiden kanssa. Harva asia oikeasti naurattaa, vaikka käytänkin taitavasti huumoria kilpenä ja aseena sen minkä kerkiän. Koko ajan väsyttää ja haluaisin vain käpertyä palloksi ja olla yksin.

Mutta ikävä kyllä en saa koskaan olla yksin.

Uskollinen kumppani

Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin Ahdistus on ollut uskollinen kumppanini jo yli vuosikymmenen; yhdessä olemme kokeneet yrittäjyyden, opiskelut, äidiksi tulemisen, auton parkkeeraamiset, muutot, veroilmoitukset, lääkäriaikojen varaamiset, aviokriisin ja kaiken mahdollisen. Välillä Ahdistus ottaa pari askelta taakse ja tyytyy vain seuraamaan elämän kulkua sivusta pysyen pitkiäkin aikoja taka-alalla, mutta tilaisuuden tullen se kiipeää takaisin syliin ja ottaa paikkansa rintakehän päältä. Siihen se tekee pesänsä ja painaa painavan päänsä olkapäälle, josta se taukoamatta kuiskii ikäviä asioita korvaani. On vaikea hengittää, eikä ajatus kulje. Keskittyminen on mahdotonta, koska Ahdistus puhuu päälle ja keskeyttää jatkuvasti. Yön pimeinä tunteina se herättää milloin minkäkin asian vuoksi; “Muistatko sen kerran, kun vastasit väärin yläasteen historiantunnilla ja joku nauroi?” “Unohdit vuosi sitten laittaa lapselle eväät retkipäivänä, olet varmaankin aika huono äiti.” “Mitä jos rahat eivät tässä kuussa riitäkään, koska et ole viitsinyt seurata budjettia?”. Ahdistus ei nuku koskaan.

Ahdistus on tällä kertaa viipynyt paikallaan jo yli puolitoista vuotta, mikä on pisin yhtäjaksoinen aika minkä se on luonani viettänyt hellittämättä kunnolla hetkeksikään. Vähän helpompaa oli puolen vuoden ajan, kun söin mielialalääkkeitä, mutta ei ahdistus silloinkaan poistunut kokonaan. Se vain puuttui asioihin vähän harvemmin, mutta sen paino tuntui silti koko ajan.

©Pohjan Akka Värittäminen kuulemma saattaa auttaa ahdistukseen?

Sukellus

Vuosi sitten maaliskuussa päätin kuitenkin lopettaa lääkkeiden käytön niistä aiheutuneen painonnousun vuoksi, mutta jatkoin kuitenkin puolikkaalla annostuksella maaliskuisen karibianristeilymme ajan. Matkan jälkeen lakkasin syömästä lääkkeitä ja valmistauduin lopetuksesta johtuvaan jonkinlaiseen sukellukseen, enkä joutunut ikävä kyllä pettymään! Voi veljet miten kovaa todellisuus iski vasten kasvoja, kun lääkkeen vaikutus loppui; tunsin kaikki mahdolliset tunteet samaan aikaan ja sukelsin sitten melko nopeasti pää edellä synkkyyteen masennus toisessa ja ahdistus toisessa kainalossa. Ja siellä olen edelleen.

Viime kevät oli todella ahdistavaa aikaa, vaikka puutarhaihmisenä minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt pursuta iloa ja intoa kesän kynnyksellä. Mutta siinä onkin oikeastaan koko asian ydin: ahdistuksella ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Puhun Ahdistuksesta omana olentonaan, koska sitä se minulle on. Ei se ole osa minua, vaan iilimato, joka imee elämästä kaiken hyvän ja kylvää tilalle epäluuloa ja pelkoa. Järjen ääni kyllä huutelee takaraivossa, että “Tottakai tiedän, että pohje on vain kireä eilisen lenkin jäljiltä”, mutta samaan aikaan Ahdistus kuiskaa “Kyllä se todennäköisesti on veritulppa ja tällä kertaa se on kohtalokasta!”. Kyse ei ole siis siitä, että en ymmärtäisi ahdistuksenaiheiden olevan lähes poikkeuksetta tyhmiä/turhia/kaukaa haettuja/tuulesta temmattuja, mutta se ymmärrys ei vie pois Ahdistuksen aikaansaamia tunteita ja tuntemuksia kehossa. Ne tunnereaktiot ovat aitoja, vaikka syyt niiden takana eivät sitä olisikaan.

©Pohjan Akka

Keväällä myös kirjoittaminen jäi. Ensin jäi väliin yksi viikko, sitten toinen. Ja päivä päivältä kynnys aloittaa uudestaan kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi, kunnes lopulta en enää edes halunnut yrittää. Työnsin ajatuksen kirjoittamisesta mieleni perukoille, koska se ahdisti liikaa. Koin hirveää epäonnistumisen tunnetta ja sätin itseäni koko kesän siitä, että en saanut aikaiseksi avata tietokonetta. Myös budjetointi jäi ja se aiheutti ahdistusta rahasta. Kesällä meillä oli monta projektia meneillään samaan aikaan, eikä muka ollut edes aikaa kirjoittaa. Ja koko ajan tiedostin kuitenkin sen, että kirjoittaminen olisi voinut auttaa. Se on kuitenkin ollut minulle keino purkaa ajatuksia ja nähdä ne uudessa valossa. Mutta Ahdistus voitti ja kirjoittaminen jäi.

Pohjakosketus

Kesän projektit imivät minusta voimia kiihtyvään tahtiin ja huomasin olevani jatkuvasti ärtynyt ja itkuinen. En jaksanut huolehtia itsestäni ja söin mitä sattui. En liikkunut, paitsi toki puutarhatöitä tehdessä. Ja niitä kyllä riitti! Viime kesän aikana tehtiin salaojaremontti, rakennettiin kasvihuone ja lasiterassi, perustin kolme uutta perennapenkkiä ja lavatarhan, sekä maalasin vanhan puuveneen ja istutin sen täyteen kukkasipuleita syksyllä. Ja lisäksi tietysti tein kaikki ylläpitotyöt yli 6000 neliön tontilla. Pikkujuttuja, vai mitä? Töissä en ollut, kun pelkkä töiden hakeminenkin aiheutti lamaannuttavaa ahdistusta.

©Pohjan Akka Usvainen aamu elokuussa 2024.

Pohjalla tiesin olevani, kun yhtenä kesäisenä sunnuntaina romahdin. En muista enää romahtamiseen johtaneita syitä tai tapahtumia, mutta muistan paenneeni pimeään makuuhuoneeseen ja itkeneeni sängyllä monta tuntia. En liikkunut, enkä päästänyt ääntäkään. Ympärilläni olevien perheenjäsenten äänet kuulostivat oudoilta, ihan kuin olisin itse ollut veden alla ja minulle yritettiin puhua pinnalta. En kyennyt vastaamaan, vaan koko kehoni ja mieleni menivät off-tilaan. Kesti monta tuntia, ennen kuin selviydyin vessaan ja sittenkin vain palasin sänkyyn ja nukuin järjettömän pitkät yöunet. Aamulla olo oli outo, mutta pystyin taas palaamaan elävien kirjoihin. Sinä päivänä päätin hakea apua.

Kohti pintaa

Avun haluaminen ja sen hakeminen osoittautuivat kahdeksi täysin eri asiaksi. Vaikka halusin hakea apua, niin ajan varaaminen lääkärille tuntui mahdottomalta tehtävältä. Ahdistus tiukensi otettaan, enkä vain saanut soitettua. Kun lopulta onnistuin ottamaan sen ensimmäisen askeleen, niin aika sairaanhoitajan arvioon järjestyi nopealla aikataululla. Sain tehtäväksi vastata Terapianavigaattorin kyselyihin ennen arviota ja tulokset olivat aika heikkoja; melkein jokainen tulos oli asteikon kohdassa Vakava tai Vaikea tai Voimakas. Aika veemäistä.

Psykiatrinen sairaanhoitaja varasi minulle heti ajan lääkärille ja seuraavien viikojen aikana kävinkin lääkärissä ja sairaanhoitajan puheilla useamman kerran. Lupauduin mukaan ahdistuksen ryhmäterapiaan ja siellä kävin loppuvuodesta seitsemän kertaa. Ryhmästä en kokenut juuri saavani hyötyä, mutta oli se tyhjää parempi. Tavoitteenani oli kuitenkin Kelan tukema kuntoutuspsykoterapia, ja sitä varten täytyi ensin olla hoitosuhteessa kolme kuukautta, jonka jälkeen vasta saisin lähetteen psykiatrille, joka voisi kirjoittaa tarvitsemani B-lausunnon. Ennen joulua aloitin uudestaan mielialalääkityksen, mutta tällä kerralla sellaisella lääkkeellä, jonka ei tiettävästi pitäisi vaikuttaa painoon. Se jääköön nähtäväksi.

Tällä hetkellä tilanne on se, että helmikuun alussa olen vihdoin aloittanut psykoterapian erittäin mukavalta tuntuvan terapeutin kanssa. Vaikka tänne asti pääseminen oli työn ja tuskan takana, niin varsinainen työ on vasta edessä.

Nyt alkaa pitkä matka kuilun pohjalta kohti valoa.