Kun minusta tuli Äiti

Olen onnekas, koska olen saanut luoda tähän maailmaan kaksi tervettä lasta, jotka ovat molemmat olleet hartaasti toivottuja. Tieni äidiksi ei kuitenkaan ollut mutkaton.

©Pohjan Akka Äitiys; maailman vaikein laji ❤

Noin miljoona negatiivista testiä

Olimme yrittäneet lasta jo kaksi vuotta, enkä kertaakaan ollut saanut pienintäkään haamuviivan varjoakaan ilmestymään raskaustestiin. Mikään ei ole koskaan ollut niin valkoista, kuin ne testiviivan paikat kaikissa niissä sadoissa testeissä, mitkä noiden vuosien aikana olin tehnyt. Joka kuukausi olin tuntevinani erinäisiä raskausoireita ja olin aina varma, että kyllä se nyt on tärpännyt! Ja aina ne kuukautiset tulivat. Ja suru tyhjästä sylistä tuntui pohjattomalta. Tuntui epäreilulta, että vaikka kuinka yritti ja laski päiviä ja joi litroittain greippimehua, niin silti ei onnistunut. Miten maailman luonnollisin asia voikin olla niin vaikeaa!

Muistan, kuinka paras ystäväni kertoi varovasti omat raskausuutisensa kevättalvella 2015; heille tulisi vauva loppuvuodesta! Olin samaan aikaan suunnattoman onnellinen rakkaiden ystävieni puolesta ja samalla aivan helvetin kateellinen ja surullinen. Itkin K:lle, että en varmaan koskaan tule äidiksi, että minussa on varmasti jotain vialla! Olin ollut pitkään jo vakuuttunut siitä, että äitiys on kutsumukseni, että olin syntynyt olemaan äiti (muutaman vuoden kokemus on tosin nyt todistanut tämän vääräksi, mutta siitä lisää toisella kertaa). Kun kuukautiseni taas kerran vappuna alkoivat, niin päätimme hakeutua yksityiselle puolelle lapsettomuustutkimuksiin.

Kävimme Tampereella Fertinovan klinikalla tutkimuksissa, mutta mitään uutta poikkeavaa ei kummastakaan löytynyt. Minulla oleva munasarjojen monirakkulaoireyhtymä PCOS meillä oli jo entuudestaan tiedossa, samoin ylipainon aiheuttamat haasteet. K:sta ei löytynyt mitään “vikaa”, onneksi! Toukokuun alkupuolella munasarjani ultrattiin ja havaittiin yksi hyvin kypsynyt munasolu. Lääkärin kanssa päätettiin, että kun seuraavat kuukautiseni alkavat, niin aloitamme hoidot raskautumisen edistämiseksi. Sain reseptit valmiiksi ja määräyksen aloittaa hoidon heti kuukautisten alettua.

“Eihän tällaista voinut tapahtua tavallisille ihmisille?!”

No niitä kuukautisia ei koskaan tullut. Elin ihanan helpotuksen vallassa koko ultran jälkeisen ajan, koska en ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yrittänyt tulla raskaaksi. Odotin vain kuukautisia, että se yrittäminen voisi sitten alkaa lääkärin avustamana. Ja kuinkas sitten kävikään! S olikin saanut alkunsa ihan luomuna, enkä edes tajunnut ensin pitää tuntemiani oireita oikeina 😅 Päivää ennen kuukautisteni laskettua alkamista aloin kuitenkin miettiä, että mitä jos kuitenkin tekisi testin. Kun olo oli kyllä ollut outo; alavatsalla oli tuntunut ihmeellistä nippailua ja rinnat olivat aika arat. Ja olin kuuma! En siis “sillä tavalla”, vaan oikeasti lämmin. K siitä mainitsi, että olin oudon lämmin ja vieressäni tuli yöllä kuuma. Normaalisti olen kuitenkin aika kylmä akka! 😂

Aamuyöllä hiivin vessaan tekemään testiä…enkä voinut uskoa silmiäni, kun ensimmäistä kertaa elämässäni siihen viheliäiseen tikkuun ilmestyikin kaksi viivaa yhden sijasta! Toinen viiva oli juuri ja juuri havaittavissa, ja olinkin varma, että näen varmasti näkyjä. Muistan sen hetken siellä kerrostalokolmiomme kelmeässä vessassa kuin eilisen päivän. Sen tunteen, kuinka sydän löi melkein rinnasta ulos ja kädet tärisivät holtittomasti. Sen, kuinka se ajatus hiipi varovasti tajuntaan: minusta tulee ehkä sittenkin äiti.

©Pohjan Akka Kuva otettu kahdeksan vuotta ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen ❤

Ja vaikka tämä kuulostaakin joltain naistenlehtien urbaanilta legendalta, niin totta se oli. Pitkä odotus oli ohi, eikä hoitoja ollutkaan tarve aloittaa! Olimme raskautuneet täysin luomusti, vaikka juuri oli sovittu hoitojen aloittamisesta. Eihän tällaista voinut tapahtua tavallisille ihmisille?! En voinut uskoa sitä, ja siksi teinkin seuraavien viikkojen aikana noin 15 testiä, noin niin kuin varoiksi. Sitten K jo puuttui asiaan, ja määräsi lopettamaan testien ostamisen! Ei kuulemma ollut tarpeellista joka toinen päivä tehdä enää testiä, kun jokaisessa testissä viivat olivat vain vahvistuneet. Ihme äijä 🙄😄

Ihanan leppoinen alkuraskaus

Raskaus eteni täysin normaalisti, eikä minulla ollut kahdella ensimmäisellä kolmanneksella oikeastaan juuri mitään oireita. Painoin normaalisti töitä kahvilayrittäjänä ja mitään ongelmia ei ollut jaksamisen tai minkään muunkaan kanssa. Ensimmäinen ultra jännitti aivan sairaan paljon, koska olin jo aivan vakuuttunut, että ei siellä ketään kuitenkaan ole. Mutta kyllä vaan oli. Oli aivan järjetön tunne katsella ruudulta pientä ihmisenalkua, joka polski vimmatusti ympäriinsä. Mittojen ottaminen oli hankalaa, koska tyyppi ei pysynyt yhtään paikallaan! Aivan käsittämätöntä, että sisälläni asui joku, jonka hurjia liikkeitä en tuntenut ollenkaan.

Ensimmäiset liikkeet tunsin kuitenkin jo viikolla 16. Se oli kuin pieniä ilmakuplia olisi kulkenut alavatsalla! Pian kuplat muuttuivat enemmänkin sivelyksi, ja lopulta ihan selkeiksi potkuiksi. Se oli upeaa! Sisälläni kasvoi ihan oikea ihminen, joka jo liikkui ja vastasi kosketuksiini! En pääse edelleenkään siitä ihmetyksestä yli, että kuinka upea naisen keho on, kun se osaa noin vain rakentaa kokonaisen uuden ihmisolennon! Miten näin huonomuistinen akka on voinut muistaa rakentaa ajallaan kaikki verisuonet ja luut ja pienten hampaiden aihiot?!? En tajua.

Syyskuun lopussa kävimme rakenneultrassa, jossa kuulimme odottavamme terveeltä vaikuttavaa poikaa! Vastaanotolta poistuessa olo oli epätodellinen; enhän minä tiedä mitään pienistä pojista! 😬😅

…ja ei niin leppoinen viimeinen kolmannes

Kun viimeinen kolmannes alkoi, ainoa erityinen oire raskaudessani oli minulla todettu raskausdiabetes. Muuten olin elämäni kunnossa. Kunnes en sitten enää ollutkaan. Pian viimeisen kolmanneksen alettua aloin kärsiä pahenevista liitoskivuista, sekä vasemman jalan suonikohjut kipeytyivät ja kasvoivat. Joulukuussa sanoin suonikohjujen ja pohkeen kivuista, sekä punoituksesta neuvolassa, mutta silloinen sijainen ei ollut niistä huolissaan. Ihan normaalia, että suonikohjut loppuraskaudessa oireilevat. Ihmettelin tätä kyllä, koska olin kuvaillut jalkani kipuja näin: “aina seisomaan noustessa tuntuu, kuin sulaa laavaa virtaisi jaloissa ja käveleminen on aivan kamalaa.” No lopulta menin uudenvuodenaattona vaivani kanssa päivystykseen ja sielläkään ei ensin oikein otettu vaivaa tosissaan. Yksi lääkäri kuitenkin päätti lähettää minut viereiseen sairaalaan, jotta jalka voitaisiin varoiksi ultrata. Ja sieltähän löytyi syvä laskimotukos. Ultraava lääkäri oli kauhuissaan, että minua on kävelytetty pitkin sairaalaa, vaikka jalassa aivan selvästi oli oireiden perusteella pinnallinen tukos ja suurella todennäköisyydellä myös syvä. Liuotushoito aloitettiin heti ja verenohennuslääkettä jouduin pistämään napapiikillä raskauden loppuun asti ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Vuosi vaihtui hirveiden kipujen siivittämänä.

Tammikuun alussa hengitys kävi vaikeaksi ja äitiyspolilta määrättiin tulemaan heti keuhkokuviin, koska keuhkoembolian riski oli tukoksen takia merkittävä. Vietin osastolla vuorokauden, mutta keuhkoista ei onneksi löytynyt mitään ja pääsin lähtemään kotiin. Hengitysvaikeudet johtuivat vain kohdun nousemisesta niin ylös, että keuhkoilla ei ollut niin paljon tilaa ja syvään hengittäminen oli haastavaa.

©Pohjan Akka Vasemmalla menossa rv22 ja oikean puoleinen kuva on otettu muutama päivä ennen synnytystä.

Kilometrikäytävä ja pyhäverkkarit

Raskausdiabeteksen takia kävin äitiyspolilla seurannassa, koska vauvan kokoa seurattiin ultralla. Viimeisellä käynnillä varattiin aika synnytyksen käynnistykselle muutaman päivän päähän, ja lähdin jännittyneenä kotiin valmistautumaan lähestyvään käynnistykseen, jonka oli määrä olla torstaina.

No, tässäkin kohtaa luonto päätti puuttua peliin! Tiistai-iltana makoilin olohuoneen sohvalla allani paksu pyyhe, koska jostain syystä minulla oli silloin ollut tunne, että alle olisi hyvä laittaa jotain. Ja yhtäkkiä kuului pieni naksahdus, joka kaikui minun sisälläni. Hämmennyin hetkeksi, mutta sitten tajusin; olisiko kalvo puhjennut ja lapsivedet tulossa ulos? En sanonut K:lle mitään, vaan nousin varovasti istumaan. Oli outo olo. Nousin seisomaan, mutta istuin heti takaisin sohvalle. “TUO VÄHÄN ÄKKIÄ JOTAIN ISOJA PYYHKEITÄ! MUN LAPSIVEDET VALUU TÄHÄN LATTIALLE!” K meni aivan sekaisin, eikä ymmärtänyt yhtään mitä minä sekoilin. Aloin nauraa vähän hysteerisesti ja nousin kiireesti ylös ja yritin kävellä kylpyhuonetta kohti. Jokaisella liikkeellä lapsivettä pumppautui ulos ja käveleminen oli hankalaa, koska jalassani olevat K:n verkkarit alkoivat kastuessaan painaa ja valua pois päältä. Ihan kuin pissaisi housuun, eikä voinut yhtään pidätellä! Suihkuun päästessäni jatkoin nauramista ja K soitti äitiyspolille. Sieltä annettiin vihreää valoa ja saimme alkaa siirtymään kohti sairaalaa. Mutta sehän oli ihan kamalan vaikeaa! Vettä tuli koko ajan pieninä sykäyksinä ja myös kipeät supistukset alkoivat. Tungin housut täyteen käsipyyhkeitä ja koitin saada sen hysteerisen naurun loppumaan 😂

Tiedättekö, mikä on maailman pisin matka? Se on se synnytyspolin käytävä, mikä johtaa ulko-ovelta ilmoittautumistiskille. Olin kulkenut sitä käytävää ongelmitta jo lukuisia kertoja seurantojen vuoksi, mutta tällä kerralla käytävä oli selvästi pidempi. Ainakin viisi kilometriä, jos ei jopa kymmenen. Siinä käytävällä K myös hiljaa mutisi, että “Sulla oli jalassa mun parhaat verkkarit…”

“Mun on vähän paha olo” K sanoi.

Synnytyksen eteneminen kesti koko yön. Olimme saapuneet sairaalaan yhdeksän aikaan illalla ja koko yönä en saanut nukuttua kuin kymmenen minuutin pätkiä siellä täällä. Ennen puoltayötä kiinnitin huomiota K:n olemukseen: mies oli vaisu ja valkoinen kuin lakana. “Mun on vähän paha olo” K sanoi. Ärsytti. Ai hänelläkö se tässä on nyt paha olo?! Kun minua sattuu jatkuvat supistukset, enkä saa niiden vuoksi edes nukuttua! Ja nyt herra valittaa, että on paha olo. Hohhoijaa. Meinasin jo ihan hermostua, kunnes K yhtäkkiä sitten jo oksensi. Siihen päivään mennessä olimme olleet yhdessä jo kymmenen vuotta, eikä K ollut ollut KERTAAKAAN vatsataudissa. Niin mikäpä olisi sitten parempi aika sellainen itselleen hankkia, kuin esikoisen syntymähetki. K joutui lähtemään kotiin ja jäin sairaalaan yksin. Silloin pelotti. Laitoin äidilleni viestin ja pyysin tulemaan tukihenkilöksi. Äiti herätti isäni keskellä yötä ajamaan hänet sairaalalle, mihin oli heiltä yli 50 kilometriä matkaa. Äiti saapui ja olen enemmän kuin kiitollinen siitä ❤

Vihdoin täällä

S syntyi vihdoin puoliltapäivin keskiviikkona, yli 18 tunnin synnytyksen jälkeen. Ensimmäisen epiduraalin saatuani sain vihdoin vähän nukuttua, mutta silti vain vajaan tunnin. Kun poika lopulta syntyi, olin käytännössä valvonut jo yli 30 tuntia, koska olin edellisenä päivänä herännyt levottomuuteen jo viideltä. En ollut ikinä ennen ollut niin väsynyt ja voipunut! En silti unohda koskaan sitä, miltä tuntui pidellä ensimmäistä kertaa omaa lasta sylissään. En, vaikka olin pitkän synnytyksen jäljiltä aivan näännyksissä. En ollut koskaan ennen tuntenut niin suurta rakkautta ketään kohtaan, enkä usko olevani ainoa vanhempi, joka tämän saman ajatuksen allekirjoittaa.

Äidilleni S oli jo kuudes lapsenlapsi, mutta ensimmäinen, kenen napanuoran hän on päässyt salissa leikkaamaan. Minulla on kaksi isoveljeä, joten ehkä olisi ollut vähän outoakin, jos äitini olisi ollut mukana miniöidensä synnytyksissä! Äitini on aina ollut minulle läheinen, mutta esikoiseni synnytyksen kokeminen yhdessä lähensi suhdettamme entisestään. Äiti jäi sairaalaan vielä useammaksi tunniksi synnytyksen jälkeen, ja tutustui tuoreimpaan jälkeläiseensä minun kerätessäni voimia uuden elämäntilanteen edessä.

Sinä tammikuisena päivänä kahdeksan vuotta sitten S teki minusta vihdoin äidin. ❤

©Pohjan Akka