Avioero 3/3

1.1.2023 muutin pois yhteisestä kodistamme. K ja lapset auttoivat tavaroiden kantamisessa ja lähtivät sitten takaisin kotiin. Itku puristi kurkkua, mutta halasin ja suukotin reippaana molemmat lapset ja lupasin soittaa vielä illalla hyvänyönpuhelun. Hyvästien jälkeen kapusin raput lapsuudenkotini yläkertaan ja askel oli raskaampi kuin ikinä, eikä askelmien tuttu narina tuntunut lainkaan lohdulliselta.

Se tunne on jäänyt ehkä ikuisesti mieleeni ja iskostunut jokaiseen soluuni, kun istuin vanhan huoneeni sängylle kaikkien kassien ja laatikoiden keskelle. Se pohjaton suru ja ikävä, mikä silloin iski, oli jotain järkyttävän musertavaa. Olo oli myös hirveän epätodellinen. Tätäkö oikeasti halusin? Ihan oikeasti? Olinko minä ihan todella hakenut avioeroa elämäni rakkaudesta ja lähtenyt juuri pois perheeni luota? Ei voinut pitää paikkaansa! Tuntui, kuin eläisin jonkun muun elämää, ja mieleni teki vain itkeä ja huutaa, mutta veljeni lapset olivat samaan aikaan mummulassa yökylässä ja oli pakko niellä kyyneleet ja kerätä itsensä. En myöskään halunnut aiheuttaa äidilleni enempää surua ja ahdistusta, joten nyt ei ollut aika hajota.

Uusi arki alkoi soljua jotenkuten eteenpäin. Viestittelimme K:n kanssa paljon ja lapsia näin lähes päivittäin. Yhteisen kotimme myynti edistyi myyntikuvien ottamisella heti tammikuun ensimmäisellä viikolla ja epätodellisuuden tunteeni vain kasvoi. Yritin kuitenkin keskittyä muihin asioihin ja myös itseeni, kävin muun muassa hieronnassa ja aloitin salitreenit PT:n johdolla. Puhuin myös tutun lyhytterapeutin (ei pariterapeutti) kanssa tunnin etänä ja se oli silmiä avaava kokemus, taas kerran. Terapia jäsensi ja vahvisti ajatuksiani, kiitos ihana J kun olit silloin niin jämäkkä, mutta kuitenkin niin hellä sanojesi kanssa! Tunnin keskustelu voi tehdä ihmeitä, jos terapeutti on sinulle sopiva.

“Pitikö minun taas kysyä äidiltäni lupaa, jos olin menossa johonkin? Ainakin ilmoittaa piti, sehän nyt on vain kohteliasta. Mutta mites sen luvan kanssa…?”

Oudointa oli asua taas omien vanhempien kanssa, kun en oikein osannut olla siellä nyt kuin kotonani. Mikä on sinänsä todella outoa, koska olemme olleet vanhempieni kanssa aina todella paljon tekemissä ja viettäneet siellä viikoittain aikaa. Eli se oli koko ajan ollutkin kuin toinen koti (ja puoli vuotta V:n syntymän aikaan ihan oikeakin koti, kun asuimme väliaikaisesti koko perhe vanhempieni kanssa!). Nyt kuitenkin tuntui oudolta pyöriä eläkeikäisten vanhempieni jaloissa, ja yhteiselon raamit ja säännöt olivat vähän hukassa. Pitikö minun taas kysyä äidiltäni lupaa, jos olin menossa johonkin? Ainakin ilmoittaa piti, sehän nyt on vain kohteliasta. Mutta mites sen luvan kanssa…?

Muuttopäivänä aloin pitämään päiväkirjaa, koska tuntui, että kaikki ne tunteet ja ajatukset piti purkaa johonkin, koska muuten pää olisi hajonnut totaalisesti kaiken sen sekavuuden keskellä. Päätin kirjoittaa ihan mitä vain mieleen juolahtaa, sisällön ei tarvitsisi olla järkevää tai johdonmukaista. Vain sen hetkisiä tuntoja ja ajatuksia paperilla. Nyt vuotta myöhemmin on hyvä voida lukea sen hetkisistä ajatuksista ja mietteistä, koska muuten en niitä edes muistaisi, niin syvässä sumussa se aika meni. Sivuilta näkee sen ristiriitaisuuden ja epävarmuuden mitä silloin koin, soutamisen ja huopaamisen. Ikävä on kuitenkin kirjoitusteni kantava teema. Ikävä K:ta ja yhteistä elämää.

”Pelkään, että jos nyt sanon, että haluan yrittää vielä, niin liu’utaan vaan samoihin rooleihin takaisin ja pian huomataan, että toinen v*tuttaa taas. Miten uskaltaisi luottaa, että tällä kertaa me pidetään yhtä ja ollaan oikeasti tasavertaisia kumppaneita?” Päiväkirjasta 5.-6.1.2023.

Tammikuussa minua vaivasi eniten se, että vaikka nyt koin valtavaa ikävää ja lämpöisiä tunteita K:ta kohtaan, niin en voinut olla varma olivatko tunteet rakkautta vai vain hetken huumaa. Ja olisivatko K:n tekemät muutokset pysyviä, vai lopahtaako into muutoksiin alkumetreillä? Jos kaikki muuttuukin arjen myötä samaksi katkeraksi kämppiselämäksi? Jos minun täytyy taas hoitaa kaikki kotityöt yksin vailla kiitosta tai arvostusta? Osaisinko itse tehdä kompromisseja ja hyväksyä toisen erilaiset tavat tehdä asioita? Entä osaisinko suhtautua asioihin erilailla ja antaa tilaa? Uskaltaisinko vielä palata ja yrittää uudelleen? Ja mitä jos yhteiselo ei kuitenkaan sitten toimisi ja lapsetkin joutuisivat käymään tämän kaiken läpi uudestaan? Niin paljon kysymyksiä vailla vastauksia!

K pyysi minulta oma-aloitteisesti anteeksi lukemattomia asioita, kuten parisuhteen laiminlyöntiä ja etäisyyden ottamista. Ja sitä, että oli ollut sokea sille kuinka paljon asioita perheemme eteen tein joka päivä. Hän sanoi, että olin hänen elämänsä suuri rakkaus ja oli valmis etenemään juuri niin kuin minä halusin. Hän ei koskaan enää pitäisi minua itsestäänselvyytenä. K halusi viettää koko elämänsä kanssani, eikä hän ollut koskaan kuulemma lakannut rakastamasta minua. Sen näyttäminen vain oli unohtunut tai ainakin tavat olivat olleet vääriä. Tahtipuikko oli nyt minulla. Se oli samaan aikaan huumaavaa ja ahdistavaa. Minunko tässä nyt pitää molempien tulevaisuudesta (taas) päättää?! Mutta olihan se tietysti niin, että minä sitä eroakin olin hakenut. Minun todella piti nyt päättää mitä minä halusin.

5.1.2023

Kävimme ottamassa samanlaiset tatuoinnit, joihin on merkitty parisuhteemme alku ja loppu, sekä lasten syntymäpäivät. Se oli voimaannuttava kokemus ja tuntui hyvältä tehdä se yhdessä. Olimme päättäneet, että vaikka vielä yrittäisimmekin uudestaan, niin kyse ei olisi niinkään yhteenpaluusta vaan uuden aloittamisesta. Siksi tuo 2.12.2022 on meille virallisesti se päivä, kun aiempi suhteemme päättyi. Kävi miten kävi.

Jatkoimme tapailua K:n kanssa, mutta emme kertoneet juuri kenellekään kahdenkeskisistä puuhistamme, vaan muiden silmissä olimme eronneet. Kulisseissa vietimme ihanan jännittävää aikaa, kun tapasimme salaa ja nautimme toisistamme. Tutustuimme rauhassa toisiimme uudestaan ja kävimme treffeillä. Puhuimme toisiamme silmiin tuijotellen tuntikausia. Pohdimme, että jos yritämme uudestaan, niin olisiko meidän järkevintä kuitenkin asua eri osoitteissa jonkin aikaa, että molemmilla olisi mahdollisuus itsenäisyyteen? Yhteinen kotimme oli laitettu myyntiin ja puhuimme, että kesällä muutetaan Tampereelle, meni talo kaupaksi tai ei. Olisi uuden alun aika, yhdessä tai erikseen.

En vain osannut päättää mitä pitäisi tehdä. Pelotti myöntää itselleen, että ne kauan kadoksissa olleet tunteet olivat ehkä kuitenkin palanneet. Huomasin myös yllättäen koko ajan pelkääväni, että K löytäisikin jonkun toisen tai muuten vaan pääsisi minusta yli (aika hulluja ajatuksia siihen nähden, että olin itse hakenut avioeroa kuukausi sitten). Mitä jos vihdoin myönnän haluavani yrittää uudestaan ja vastaus olisikin kieltävä!

Loppiaisviikonloppuna K:lla oli jotain menoa ja lapset olivat viikonlopun minulla. Koko viikonlopun pyörin ahdistuneena, enkä pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Kirjoitin K:lle kirjeen. Sitten revin sen ja kirjoitin toisen. Sitten päätin, että kyllä tämä asia täytyy sanoa ihan kasvotusten, joten sunnuntaina pyysin K:ta lenkille. K tuli hakemaan minua vanhemmiltani ja heti pihassa kysyi, että mikä mulla on (K on aina osannut lukea minua, vaikka ei aina olekaan reagoinut lukemaansa kovin hyvin). Nyt kerroin, että minulla on asiaa ja lähdetään vain kävelemään. Muutaman askelen päästä en voinut enää pidätellä asiaani, vaan sanat vyöryivät väkisin suustani: ”Kyllä mä edelleen rakastan sua ja mä haluan yrittää uudestaan. Vieläkö huolit mut?!?”

Vastaus oli: “Kyllä, aina.”.

PS. Vaikka meille avioeron hakeminen oli se, mikä lopulta pelasti kaiken, niin en voi suositella sitä kaikille! Aloittaisin kuitenkin ehkä ennemmin sieltä pariterapiasta 😉