Ystävyydestä se alkoi

Onko elämässäsi sellaisia ystäviä, jotka ovat pysyneet matkassa lapsuudesta saakka?

Olen onnekas, koska minulla on. Olen jopa naimisissa yhden kanssa ❤

**©Pohjan Akka** *Kuvassa minä ja K vuonna 1994.*

Lapsuudenystävästä puolisoksi

Muistan, kuinka äitini kehoitti minua kävelemään naapuriin ollessani viisivuotias, koska sinne oli muuttanut perhe, jossa oli kaksi suurinpiirtein ikäistäni poikaa. “Menet sinne ja soitat ovikelloa, voitte sitten leikkiä yhdessä!” Ja minähän menin. Ja niin pojista, T:stä ja K:sta, tuli hyviä ystäviäni, joiden kanssa koluttiin kaikki lähimetsät ja nuuskittiin autiotalot tulevina vuosina! Välillä leikittiin sotaa, välillä taas barbeilla ja actionmaneilla. Kesäisin poljettiin kilpaa rantaan ja sukellettiin kristallin kirkkaassa vedessä tuntitolkulla. Käytiin kotona vain nopeasti syömässä ja taas lähdettiin johonkin. Se oli ihanan huoletonta aikaa! T:n ja K:n äiti aina puhui minusta miniänään ja vitsaili, että minusta ja samanikäisestä T:stä tulisi vielä tulevaisuudessa pari ja minusta hänelle virallisesti miniä. Ihan väärässä hän ei lopulta ollut, koska miniän hän minusta sai, mutta se olikin nuorempi pojista joka vei voiton!

Neljännen luokan jälkeen pojat kuitenkin muuttivat pois ja tiemme erkanivat muutamaksi vuodeksi. Silloin elettiin yhdeksänkymmentäluvun loppua, joten vielä ei pidetty niin helposti yhteyttä kännyköiden tai muiden viestimien avulla. Kesäisin pojat vierailivat kylällä mummuloissaan ja näimme silloin tällöin, mutta ystävyys oli katkolla aina kesään 2003 saakka, jolloin taas aloimme pyöriä samoissa porukoissa kesällä. K:sta ja minusta tuli pikkuhiljaa taas hyviä ystäviä ja lopulta parhaita sellaisia. Ennen seurustelumme alkamista minä seurustelin K:n serkun kanssa (ah, pienen paikkakunnan pienet piirit!) ja K seurasi sivusta, kuinka suhteeni serkkuun päättyi ja oli tukenani sen jälkeen. K oli jo silloin ollut minuun ihastunut, mutta ei tehnyt mitään elettä kertoakseen tunteistaan minulle. Äitini sanoi silloin useaan otteeseen, että “Etkö huomaa miten K sinua katsoo? Aivan selvästi se on rakkautta!” , ja joka kerta vain nauroin ja väitin, että “Höpöhöpö, me ollaan vain ystäviä!”. Ja kuinka ollakkaan, äiti oli (taas kerran) oikeassa.

Kesällä 2006 olin viettämässä juhannusta K:n isän luona ja yhä väitimme kirkkain silmin kaikille, että ystäviä tässä vain ollaan. Jepjep. Miten se olikin niin vaikeaa silloin myöntää itselleen ja muille, että kyllä siinä oli jo kyse muustakin, kuin pelkästä ystävyydestä? Kun K silloin juhannuksen jälkeen saattoi minut linja-autoasemalle ja eron hetki koitti, niin suutelimme ensimmäisen kerran. Muistan sen hetken kuin eilisen! Erityisesti muistan sen, kuinka oikealta se tuntui. Ja koko kotimatkan mieleni myllersi! Vielä hetki sitten olin jopa yrittänyt naittaa K:ta yhdelle ystävistäni, koska olin kivenkovaan väittänyt meidän olevan K:n kanssa vain ystäviä. Ja nyt sitten pistin nolona ystävälleni viestiä, että “Anteeksi, mutta tässä kävikin nyt sillä tavalla, että K ei enää olekaan vapailla markkinoilla…” ❤

“Tunsin olevani onnekkain tyttö koko maailmassa!”

Koska olimme K:n kanssa ehtineet olla pitkään pelkästään ystäviä, niin tiesin jo valmiiksi millainen seurusteluhistoria K:lla oli. Mieleni valtasikin pian pelko, että kohta K jättää minutkin, kuten oli jättänyt ne edellisetkin, joista oli minulle puhunut aina hyvin välinpitämättömään sävyyn. Jätetyksi tuleminen pelotti minua seurustelumme alkuvuodet, mutta pikkuhiljaa pelko onneksi väistyi ja varmuus astui tilalle. En osannut kuvitella elämääni ilman K:ta, eikä ero käynyt mielessä kummallakaan.

Muutin keväällä 2007 ensimmäiseen omaan kotiini Tampereelle ja K vietti luonani paljon aikaa. Yhteen emme kuitenkaan halunneet vielä muuttaa, vaikka vietimmekin lähes joka yön kuitenkin samassa talossa, joko minun luonani tai K:n vanhempien luona. Pääsin ylioppilaaksi samana keväänä ja kesän vietimme osittain erillämme, koska K oli kesätöissä isällään toisella paikkakunnalla ja minä hain töitä Tampereelta.

Oli vaikeaa olla erossa viikot, vaikka viikonloppuisin K aina tulikin luokseni niin lujaa kuin vanhalla mersun rohjollaan uskalsi! Viikonloput kuluivat kuitenkin liian nopeasti, ja pian oli taas sunnuntai ja eron hetki. Ikävä oli järkyttävä, mutta pian kesä oli lusittu ja K palasi Tampereelle kouluun. Menimme kihloihin elokuussa 2007, vaikka emme olleetkaan menossa vielä pitkään aikaan naimisiin. Tuntui kuitenkin tärkeältä sitoutua sillä tavalla ja oli ihanaa mennä yhdessä ostamaan sormuksia! Valitsimme ajattomat Kalevalan keltakultaiset kihlasormukset, jotka maksoivat pienen tinkimisen jälkeen yhteensä 500 euroa. K maksoi sormukset ansaitsemillaan kesätyörahoilla ja tunsin olevani onnekkain tyttö koko maailmassa! Olinhan juuri kihlautunut parhaan ystäväni kanssa ❤

Ensimmäinen yhteinen koti ja perheenlisäys

Muutin Tampereelta Kangasalle keväällä 2008 ja edelleen valitsin asunnoksi pienen yksiön vain itseäni varten. Elämä jatkui samalla kaavalla syksyyn 2008 saakka, kunnes K erään perheriidan vuoksi päätti muuttaa kanssani vihdoin virallisesti yhteen. Asuimme pienessä vuokrayksiössä ja etsimme isompaa asuntoa koko ajan. Lopulta päädyimme ostamaan kolmion Kangasalta, ja syksyn aikana remontoimme ensimmäisen kokonaan yhteisen kotimme lattiasta kattoon yhdessä. Se oli melkoinen rypistys molempien käydessä kuitenkin koulua samaan aikaan, K ammattilukion viimeistä vuotta ja minä opiskelin valokuvausta Voionmaan opistossa. Asunto saatiin kuitenkin valmiiksi ja pääsimme aloittamaan yhteiselon virallisesti avopuolisoina vielä ennen vuoden loppua. Pian muuton jälkeen saimme myös perheenlisäystä, sillä otimme iloksemme vilkkaan kissanpennun, Vilin!

Yhteensulautuminen

Teimme aina kaiken yhdessä. Kumpikaan ei harrastanut oikeastaan mitään ja kaiken vapaa-aikamme vietimme mieluiten yhdessä. Emme aina kaksin, mutta yhdessä kuitenkin. Ystävämme olivat suurimmalta osin yhteisiä, koska olimmehan kasvaneet yhdessä ja kaveriporukka oli pysynyt kasassa teinivuosista saakka. Pitkään aikaan emme käyneet baareissa, koska suurin osa kavereistamme oli sinkkuja ja baareissa pyöriminen ei tuntunut meille mielekkäältä, kun kaverit lähtivät viihteelle lähinnä seuraa etsimään. Vietimmekin viikonloput mieluiten kotisohvalla elokuvia katsellen ja jäätelöä syöden. Silloin emme kaivanneet elämäämme muuta, meille riitti toisemme.

Jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan ollut molempien kannalta järkevää ja tervettä hankkia myös omia ystäviä ja harrastuksia, ettei kaikki pyörisi aina puolison ympärillä. Tämä oman elämän puuttuminen ei kuitenkaan häirinnyt ainakaan minua ennen kuin vasta vuosia myöhemmin, kun kuvioissa oli jo lapsetkin ja oma aika alkoi olla kortilla.

Kosintaa odotellessa

Heti kihlautumisestamme lähtien olin tehnyt selväksi, että toivoisin minua kosittavan vielä erikseen sitten kun naimisiinmeno olisi ajankohtaista. Minulle tyypilliseen tapaan vainosin asian kanssa K:ta vuosikaudet ja tiputtelin “vihjeitä”, että milloin olisi hyvä aika häiden pitämiselle ja millainen kosinta olisi minulle mieleen. Lopulta jankutin asiasta niin paljon, että tilanne kulminoitui lokakuisena iltana hääpukuja netistä selatessani siihen, että K heitti sormusrasian sohvalla eteeni ja sanoi “Tossa se nyt on, joko voidaan lopettaa tää leikki ja alkaa suunnitella niitä häitä?!” 😅🙄 Aika romanttista, eikö? Romantiikan puutteesta saan kyllä syyttää täysin itseäni, koska tiesin K:n suunnitelleen kosintaa jo pitkään, koska olin kerran ihan vahingossa (oikeasti vahingossa!) löytänyt hänen muistivihkonsa, johon hän oli kirjoittanut erilaisia vaihtoehtoja kosinnalle. En kuitenkaan malttamattomana jaksanut odottaa ja pilasin kaiken hoputtamisellani!

Samaan aikaan olin aloittamassa yritystoimintaani ja täytyy sanoa, että häiden suunnittelu sen kaiken yrittäjyysstressin keskellä oli aika haastavaa! Hääpäivä saatiin kuitenkin sovittua ja muutkin asiat saatiin yllättävän helposti lyötyä lukkoon. Hääpukuni löysin ensimmäisestä liikkeestä, missä pukuja sovitin ja tiesin heti sen päälle saatuani, että siinä se nyt oli, minun pukuni! K oli tietenkin mukana ja katseesta näki, että hän oli samaa mieltä! ❤

Vihdoinkin naimisissa!

Häitämme vietettiin toukokuussa 2013 ihanassa Villa Näsirinteessä Ylöjärvellä. Koko viikon oli satanut, mutta hääpäivän aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, se oli täydellinen päivä keväthäille! Yön olimme viettäneet erillämme ja kohtasimme toisemme vasta kirkossa. Päivästä en muista juuri mitään, niin paljon minua jännitti! Alttarille kävellessäni muistan miettineeni vain sitä, että miksi hitossa ostin niin pirun korkeat korkkarit?! Enkä kyllä oikeasti ymmärrä, että miten en kaatunut tai edes pahemmin horjahdellut niillä kävellessäni! En kuitenkaan oikeastaan koskaan käytä korkokenkiä, enkä todellakaan osaa niillä arvokkaasti kävellä.

Juhlapaikalla vaihdoin korkkarit rantaläpsyihin ja loppupäivä sujui huomattavasti helpommin. Jännitys ei kunnolla kyllä laantunut, en pystynyt edes kunnolla syömään niitä ihania ruokia, mitä olimme noutopöytäämme valinneet. Onneksi häistä on edes paljon kuvia, että niiden kautta voin elää päivää uudelleen ja uudelleen. Tärkeintä päivässä kuitenkin oli se, että vihdoin olin naimissa parhaan ystäväni kanssa ❤

**©Pohjan Akka** *Hääkuvat* *Johnny Perkka* *2013*

Vahvempia yhdessä

Koen, että parisuhteemme on ollut niin vakaa ja kestävä juuri siksi, että rakkautemme kasvoi ystävyydestä. Vaikka ero meille melkein tulikin, niin minusta tuntuu, että juuri ystävyys ja kumppanuus saivat meidät pysymään yhdessä niin pitkään ja myös antamaan meille uuden mahdollisuuden eron partaalla. Toisen hetkellinen menettäminen sai aikaan sen, että ymmärsi mitä todella oli menettämässä! Se herätti meidät ymmärtämään sen, että parisuhde todella vaatii työtä ja muuttumiskykyä. Olemme pitäneet yhtä teini-ikäisistä saakka, joten olisi hullua ajatella, että olisimme pysyneet samanlaisina kaikki nämä vuodet. Eikä muuttuminen lopu koskaan! Meidän tulee vain hyväksyä muutokset ja mukautua niihin parhaamme mukaan. Koska valitsemme toisemme joka päivä, uudelleen ja uudelleen. Eikä se ole ollenkaan sanottu, että jokainen tällä pallolla löytää itselleen “sen oikean”, ei varsinkaan kahta kertaa.

Ja K on ehdottomasti minulle juuri oikea, kaikkine virheineenkin. K on paras ystäväni, jolle haluan ensimmäisenä kertoa kaikki isot ja pienet jutut. K on se, kenen sylissä maailma pysähtyy ja kaikessa on taas järkeä. K on ainoa, joka saa ahdistuneet ajatukseni taltutettua ja selitettyä kaiken taas parhain päin. K saa vatsaani kertymään perhosia, kun vaihdamme merkitseviä katseita lasten syödessä autuaan tietämättöminä iltapalaa. K:n kanssa nauraminen auttaa unohtamaan arjen murheet. K tietää minusta kaiken, myös ne rumat puolet. Vaihdamme kokonaisia lauseita yhdellä katseella. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. Maailmassa ei ole ketään toista, kenen kanssa voin olla täysin oma itseni ja uskallan samalla luottaa siihen, että minua rakastetaan juuri sellaisena kuin olen. K on toinen puoliskoni. Kallioni. Rakkaani. Se, kenen kanssa haluan kokea kaiken ja vanheta yhdessä. Käsi kädessä. Tai repparissa.